Kesän korvilla alkaa näkyä jo taisteluväsymystä. Pimeys vaihtuu vihdoin valoon, mutta silti energiatasot laahaavat maassa. Tämän vuoden kurssit on pian käyty, mutta viimeiset esseet sekä tehtävät täytyy pian palauttaa. Silti pitää vielä venyä ja vanua muutama sentti maaliviivan yli. Mutta mikä vuosi tämä on ollutkin! Paljon on tapahtunut kaikilla elämän sektoreilla. Heinäkuussa odottaa viikon loma, jolloin en ajatellut tehdä yhtään mitään.
Olen viime aikoina vetäytynyt pohtimaan suuria. Nimittäin seuraavaa askelta elämässäni, sillä en ole varma minne suuntaan haluan lähteä. Suuntia on monia, mutta unelmat ja todellisuus harvoin kulkevat samasta ovesta. Siksi olenkin panostanut enemmän opiskeluun kuin kirjoittamiseen, sillä elämän realiteetit ovat tulleet vastaan. Opiskelu on ihan parasta tällä hetkellä, vaikkakin välillä uuvuttavaa ja turhauttavan kiireistä. Silti uskon sen tuovan enemmän elämääni kuin kirjoittaminen, vaikka myönnän sen haikein mielin.
Elämän realiteeteilla tarkoitan kirjailijuutta. Kirjailijan elämä ei ole mitään helppoa elämää. Pyramidin pohjimmaisena kirjailijan odotetaan tuottavan loputtomasti mielettömiä kirjallisia ja ennen kaikkea viihdyttäviä tuotteita, joista hyötyvät kustantaja, kirjakauppa sekä hyvässä lykyssä myös Suomen talous. Kirjailijalle putoavat vain 20%:n hilut. Kirjailijan alisteinen asema ei kuulosta houkuttelevalta.
Sitten on se omakustantanne – helpompi tie saada käsikirjoitus kirjaksi. Itse tekeminen vaatii rahan lisäksi tietysti myös paljon aikaa sekä taitoja.
Suurin ja hartain tavoitteeni elämässä on aina ollut tehdä jotain hyvää elämäni aikana. Tai ainakin yrittää edes. Sanoivat, että vain nuoruuden kiihkoissa ollaan idealisteja, aikuistuessa se karisee pois. Olivat väärässä.
Olen aina ajatellut omalla kohdallani kirjojen tai elokuvien kirjoittamisen olevan väline kohti parempaa huomista. En ole enää niin varma onko niin, sillä koko yhteiskunnan järjestelmä tuntuu toisinaan kusevan pahasti. Mikä sitten olisi parempi keino? Tähän ajatteluni kulminoituu.
Olen saanut paljon kyselyitä seuraavasta kirjastani, mutta joudun tuottamaan hetkellisen pettymyksen. Toinen kirja on ollut olemassa jo tovin, mutta se ei ole vielä julkaisukunnossa. Lisäksi olen kirjoittanut kaikessa hiljaisuudessa pelkästä nautinnosta uutta aluevaltausta enkä ole vielä varma mitä raakileesta tulee. Toisaalta en haluakaan vielä tietää, mutta mahan kutkuttaminen on yleensä hyvä merkki.
Olen minä muutamaan kirjoituskilpailuunkin osallistunut, sillä vuosi 2017 on osoittautunut loistavaksi kirjoituskilpailujen saralla. Ei sillä, tällainen minäpä vain kokeilen on yleensä huonoin mahdollinen positio osallistua mihinkään kilpailuun, mutta välillä on kiva kokea pieni onnistumisen tunne saadessaan jotain valmista.
Niin, ilmassa on tavallaan haikeutta. Tai ehkä ainoastaan epävarmuuden sumua ja väsymystä. Tai sitten meneillään on pre-30v. kriisi, kuka tietää. Seuraavaa askelta on vaikea kalibroida, mutta onneksi sitä ei tarvitse vielä ottaa. Luotan siihen, että aika näyttää sitten tien! Sen olen oppinut, että ei pidä koskaan sanoa ei ikinä, sillä elämä usein vie just sinne.
Siihen asti ajattelin olla ihan zen.
Kuva: The Washington Post
Epilogi – Jälkisanat 