Jäin pohtimaan Karo Hämäläisen lausuntoa suomalaisten laadullisesti huonoista proosateksteistä. Hämäläinen teilaa osan J. H. Erkkoon lähetetyistä tekstit kovin sanoin. Suora palaute saattaa kuulostaa ikävältä, mutta se on varmasti totta.
Älkää ymmärtäkö väärin: uskon, että jokainen on hyvä kirjoittaja ja erinomaiseksi kirjoittajaksi voi oppia. Sen sijaan kirjallisuutta – yhteiskuntaa ravistelevia, innovatiivisia ja luovuudesta pursuavia tekstejä – on vähemmän. Ja sellaisia kilpailun tuomarit haluavat lukea.
Jos mietitään 100-200 vuotta taaksepäin, vain intellektuelli eliitti julkaisi kirjallisuutta. Moni noista teoksista on tänä päivänä klassikoita. ”Tavalliset” ihmiset eivät välttämättä edes aina osanneet lukea tai saati kirjoittaa. Tavikset kuopivat maata – ainakin meidän suvussa (terveisin, sukuni ensimmäinen maisteri). Kirjallisuuden luominen oli siis hyvin pienen piiri juttu.
Nykyään kuka vain voi kirjoittaa mistä vain ja lähettää käsikirjoituksensa kustantamoon. Luonnollisesti määrän lisääntyessä, laatu heikkenee.
Me suomalaiset elämme aika homogeenisessä ympäristössä eli näemme, koemme ja havaitsemme samankaltaisia asioita. Luonnollisesti kirjoitamme siis aika samanlaisista asioista. Kulttuurissamme on vivahteita asuinpaikan suhteen – stadilaista vieroksutaan pohjosessa et cetera (been there!) – mutta ei lopulta kovin paljon.
Lisäksi me olemme miellyttäjien kansaa. Haluamme miellyttää kaikkia ja kirjoitamme sitä, mitä kuvittelemme vastaanottajan haluavan lukea. Todellisuudessa emme välttämättä kirjoita siitä, mistä me haluaisimme. Minä syyllistyin tähän pitkään, kunnes koin vitut-hetken, jolloin päätin lakata muiden miellyttämisen (kaikilla elämän alueilla). Se on hyvin puhdistavaa, suosittelen!
Sen sijaan, kirjallisuutta voi alkaa (mahdollisesti ja parhaimmassa tapauksessa) syntyä silloin, kun ”keksii” jotain aivan uutta, mullistavaa ja yhteiskuntaa sykähdyttävää. Sen jälkeen kirjoittaja puristaa sen liuskoihin.
Mikä sitten tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta? Jos minulta kysytään, niin muoto ja sisältö yhdessä muodostavat kirjallisuutta, sillä kumpaakaan ei voi erottaa toisistaan. Muodolla tarkoitan kerrontaa sekä näkökulmaa, ja sisällöllä tarinaa sekä henkilöhahmoja.
Mielestäni jokaisen teoksen täytyy pyrkiä tuomaan jotain uutta kirjallisuuskentälle: haastamaan olemassaolevia konventioita, tuomalla tuttuun aiheeseen uusi näkökulma tai kertomalla aikaisemmin tuntematon tarina.
Se ei ole mikään helppo juttu, mutta mikä lopulta olisi helppoa? Eli vastauksena otsikon kysymyksee: ei, suomalaiset eivät kirjoita huonommin. Suomalaiset kirjoittavat vain enemmän.
P.s. Huijasin vähän lomien suhteen, sillä on minulla muutama matka tulossa. Toinen sisältää seikkailua itselle tuntemattomalla mantereella, mutta ensin menen Lissaboniin viikonlopuksi. Tarkoitus on yhdistää työ ja huvit. Lissaboniin on luvattu viikonlopuksi sopivasti vesisadetta ja alle 20 astetta – reissu sujuu siis hyvin suomalaisen kesäisissä tunnelmissa 😀
Kuva: Unsplash
Epilogi – Jälkisanat 