Suorittaminen, nopeus ja tehokkuus olivat päivän sanoja ennen koronakevättä. Sitten kaikki pysähtyi.
Monen elämä kutistui neliöihin, kuiva-ainekaapin antimiin ja toisiinsa vanuviin päiviin.
Ihmisellä on kova tarve pyrkiä muuttamaan vallitsevia olosuhteita. Nyt on vain oltava – elettävä, hengitettävä ja pysyttävä optimistisena.
Se on osottautunut haastavaksi, vaikka vielä kuukausia sitten moni halusi elämäänsä lisää aikaa.
Tilanne on monelle ihmiselle äärimmäisen vaikea, epäoikeudenmukainen ja suoraan sanottuna ihan paska. On helppo katkeroitua niin elämälle, yhteiskunnalle kuin muille ihmisillekin – niille, joilla menee vielä hyvin.
Minulle.
Minä kuulun ihmisiin, jotka vain odottavat. Odotan milloin pääsen tekemään töitä toimistolle etätyön sijaan, opiskelemaan jälleen yliopiston kirjastoon sekä tapaamaan ystäviäni ja perhettä. Odotan kuinka kesän käy. Odotan, milloin elämä palautuu taas normaaliksi.
Mutta ei se palaudu. On täysin absurdia, että niin tapahtuisi.
Siksi valinnoillamme on merkitystä enemmän kuin ennen. Valitsemmeko pientuottajan vai monikansallisen yrityksen? Made in Finland vai made in China? Valitsemmeko palveluja ja tarjoamme osaajille työtä? Tuemmeko vastuullisesti toimivia yrityksiä ja edesautamme heidän olemassa oloaan vielä pandemian jälkeenkin?
Luemmeko myös kirjallisuutta vai katsommeko vain tv-sarjoja on demand -palveluista?
Kulttuurialalla toimivat henkilöt ovat muutoinkin jo tiukilla, mutta kevät tekee toimeentuloon vielä suuremman loven.
Valintamme vaikuttavat siihen, millaiseen maailmaan me palaamme pandemian päätyttyä. Olisi kamalaa, jos siinä maailmassa ei olisi enää tilaa kirjallisuudelle, henkiselle sivistykselle tai vastuullisille toimijoille.
Lisää vain vesi. Köyhällä ravinnolla pärjää hetken, mutta nuudeleista ei saa tulla uusi normaali.
Kuva: Unsplash
Epilogi – Jälkisanat 