Onko kyse laiskuudesta, kaupallisista intresseistä vai syvällisemmistä taiteellisista päämääristä?
Elokuvien ja TV-sarjojen uudelleenfilmatisoinnit herättävät usein kiivasta keskustelua elokuvayleisön keskuudessa. Miksi samoja tarinoita kerrotaan uudelleen ja uudelleen?
Pureudumme tarkemmin syihin uudelleenfilmatisointien taustalla, sekä yleisöreaktioihin.
Nostalgian kaupallinen potentiaali
Nostalgia on vahva tunne, joka yhdistää menneisyyden muistot nykyhetkeen. Se voi luoda katsojalle turvallisuuden ja tuttuuden tunteen.
Nostalgia ei ole vain henkilökohtainen kokemus, vaan siitä on tullut myös kulttuurinen ja kaupallinen ilmiö. Viime vuosina olemme nähneet suorastaan nostalgiabuumin, joka näkyy kaikilla viihteen osa-alueilla. Televisiossa ja elokuvissa vanhoja tarinoita ja hahmoja tuodaan takaisin uusiin muotoihin.
Esimerkiksi 1990- ja 2000-lukujen ikoniset elokuvat ja sarjat, kuten Friends, Frasier ja Matrix, ovat kokeneet paluun jatko-osien, uudelleenfilmatisointien tai uusien tuotantokausien muodossa.
Disney on tässä lajityypissä erityisen aktiivinen. Yhtiö on tuonut lukuisia animaatioklassikoitaan takaisin valkokankaalle live action -versioina, kuten Kaunotar ja hirviö (2017), Leijonakuningas (2019) ja Aladdin (2019).
Elokuvastudioille nostalgia toimii valttikorttina, sillä tuttu tarina vetää puoleensa paitsi alkuperäistä yleisöä, myös uusia sukupolvia, jotka haluavat kokea ”menneen ajan taian.” Uudelleenfilmatisoinnit tarjoavat studiotasoille turvallisen sijoituksen: ne nojaavat olemassa olevaan brändiin, joka on jo osoittanut vetovoimansa.
Nostalgian avulla voidaan paitsi houkutella elokuvateattereihin yleisö, myös luoda oheistuotemarkkinoita, kuten vaatteita, leluja ja muita brändättyjä tuotteita.
Tarinan lokalisointi markkinoiden kasvattamiseksi
Lokalisaatio on usein ratkaiseva tekijä, kun elokuva sovitetaan uuteen kulttuuriin. Lokalisointi ei ole pelkkä käännösprosessi, vaan se vaatii tarinan elementtien sopeuttamista niin, että se resonoi uuden yleisön kanssa.
Lokalisoinnin perimmäinen syy on markkinoiden kasvattaminen. Alkuperäinen teos voi olla valtava menestys tietyssä kulttuurissa, mutta sen teemat, huumori tai jopa visuaalinen tyyli eivät välttämättä toimi sellaisenaan muualla. Lokalisoinnilla voidaan murtaa kulttuurisia esteitä ja tavoittaa yleisöjä, jotka eivät ehkä muuten tarttuisi alkuperäiseen teokseen.
Hyvä esimerkki on ruotsalainen draamakomedia Solsidan, joka sovitettiin suomalaiseksi versioksi nimellä Onnela. Vaikka alkuperäinen sarja oli suosittu Suomessa, sen lokaalisointi toi hahmot ja huumorin lähemmäksi suomalaista yleisöä.
Samoin Stieg Larssonin Millennium-trilogia sai ensin ruotsalaiset filmatisoinnit, joiden jälkeen Hollywood tarttui aiheeseen David Fincherin ohjaamana vuonna 2011.
Ohjaajan taiteellinen kunnianhimo
Joissakin tapauksissa sama ohjaaja haluaa palata aiempaan teokseensa ja tehdä sen uudelleen paremmilla resursseilla tai tarkemmin alkuperäisen näkemyksensä mukaisesti.
Alfred Hitchcock teki elokuvastaan The Man Who Knew Too Much kaksi versiota. Ensimmäinen versio valmistui vuonna 1934, ja myöhemmin hän teki tunnetumman version vuonna 1956, joka oli teknisesti kehittyneempi ja sopi paremmin aikansa elokuvateollisuuteen.
On kuitenkin hyvin poikkeuksellista, että sama ohjaaja tekee elokuvastaan uuden version.
Klassikoiden tuominen uudelle yleisölle
Uudelleenfilmatisointi voi myös olla tapa sopeuttaa ja päivittää teos uusille sukupolville. Kun tarina filmatisoidaan useamman kerran, se heijastaa paitsi oman aikansa kulttuuria ja arvoja, myös yleisön odotuksia.
Esimerkiksi Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas (1954) on syvästi juurtunut suomalaiseen kansalliseen identiteettiin. Sen kolme filmatisointia vuosilta 1955 (Edvin Laine), 1985 (Rauni Mollberg) ja 2017 (Aku Louhimies) heijastavat Suomen muuttuvia käsityksiä sodasta, kansallisuudesta ja historiasta.
Jokaisen version menestys perustuu siihen, miten elokuvat ovat onnistuneet puhuttelemaan oman aikansa yleisöä ja kuinka ne ovat päivittäneet tarinan kansallisen keskustelun ja kulttuuristen arvojen mukaisiksi.
Myös Star is Born -tarina on Hollywoodin arkkityyppi, joka on filmatisoitu neljä kertaa (1937, 1954, 1976 ja 2018). Jokainen versio käsittelee tähteyden, rakkauden ja henkilökohtaisen traagisuuden teemoja, mutta peilaa myös oman aikansa populaarikulttuuria ja arvoja.
Klassikoiden uudelleenfilmatisointi ei siis ole pelkästään tarinan kierrättämistä. Se on dialogi menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka tarjoaa yleisölle mahdollisuuden nähdä oma aikansa tarinan uusien kerrosten kautta. Kummankin kohdalla yleisö suhtautuu tarinaan osana omaa kulttuurista perintöään, mutta myös uudessa ajassa ja paikassa merkityksellisenä.
Uudelleenfilmatisointien vastaanotto
Uudelleenfilmatisoinnit herättävät yleisössä ristiriitaisia tunteita. Joillekin ne tarjoavat mahdollisuuden kokea tuttu tarina uudella ja raikkaalla tavalla, kun taas toiset saattavat pitää niitä tarpeettomina tai jopa loukkauksena alkuperäistä teosta kohtaan.
Tärkeää on uudelleenfilmatisointien kohdalla muistaa, että kyseessä on aina kaksi itsenäistä teosta.
Vastaanoton ratkaisevat monet tekijät, kuten alkuperäisteoksen ikoninen asema, uudelleenfilmatisoinnin laatu ja se, vastaako uusi tulkinta yleisön odotuksia.
Esimerkiksi Disneyn live action -elokuvat ovat olleet kaupallisesti erittäin menestyneitä, mutta niitä on kritisoitu siitä, että ne eivät juuri tuo uusia näkökulmia alkuperäisiin animaatioihin. Ne nojaavat vahvasti nostalgiaan, mutta jäävät usein innovatiivisuudessaan vajavaisiksi.
Suomalaisen Onnelan kaltaiset tarinan lokalisoinnit ovat saaneet kiitosta yleisöltä ja saavuttaneet suuren suosion. Lokalisaatio voi kuitenkin olla haastava prosessi: jos tarinaa muokataan liikaa, sen alkuperäinen henki ja identiteetti voivat hämärtyä.
Uudelleenfilmatisoinnin arvo määräytyy usein sen perusteella, kuinka hyvin elokuva onnistuu tuomaan alkuperäiseen tarinaan uusia ja merkityksellisiä näkökulmia, jotka oikeuttavat sen olemassaolon.