Ollakko vai eikö olla? – olla-verbin käyttö tekstissä

~ Mariia ~ Kommentoi

ze-zorzan-57617-unsplash

Kirjoitin vuosi sitten tehokeinoista, joilla voi piristää kerrontaa tai korostaa tekstissä tiettyjä asioita. Yhdeksi kohdaksi nostin lauserakenteen muuttamisen, mikä kuulostaa todella tylsältä ja ankealta, mutta voi parhaimmillaan nostaa tekstin uudelle tasolle. Yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa olla-verbiä ja sen korvaamista, jotta tekstistä tulisi eheämpää.

Kirjoitan olla-verbistä, sillä törmään ilmiöön todella useasti (olen itsekin sortunut siihen). Olla-verbin täyteisiä lauseita on raskasta lukea, mutta niiden korjaaminen ja korvaaminen on todella helppoa.

Kun aloitin luovaa kirjoittamisen opiskelun, erään kurssin opettaja kiinnitti huomioni olla-verbin käyttöön. En ollut ajatellut tekstiäni niin syvälle kuin olin mielessäni ajatellut. Valtaosa lauseista sisälsi on/ovat –verbin.

Olen lukenut jonkin verran ihmisten tekstejä ja antanut niistä palautetta. Sama olla-verbin vaikutus toistuu niissä usein. Saatat miettiä, että mitä sitten. Annan esimerkin:

Pöydällä on maitotölkki, jonka etiketissä on sanat rasvaton maito. Ikkunassa on keltaiset verhot, joiden läpi aurinko kajastaa. Minulla on häntä ikävä. He ovat pian täällä, mutta minä olen silti yksin.

Esimerkki on todella alkeellinen, mutta huomaatte varmasti pointin: tekstin rytmi pysähtyy joka kerta olla-verbiin. Lauseet ovat hajuttomia, värittömiä ja persoonattomia. Olla-verbin käyttö tällaisenaan tuo mieleen enemminkin raportoinnin kuin kerronnan.

Jonkin asteinen henkinen valaistuminen (sellainen ahaa-ilmiö) tapahtui huomion jälkeen. Se on tavallaan eräs käännekohta kirjoittamisen taipaleellani; niitä ensimmäisiä oivalluksia, mitä kaikkea kielellä voi tehdä ja kuinka tulee tietoiseksi omasta kirjoittamisestaan.

Epäilen, että olla-verbi on vahvistunut suomen kielessä englannin there is/there are -muodon vaikutuksesta. Lisäksi meillä suomalaisilla on taipumus todeta asioita ja sanoa asiat mahdollisimman yksinkertaisesti: pöydällä on maljakko. That’s it: siinä se on, mitäpä sitä enempää jahkailemaan.

Helppoja korjausehdotuksia on useampi: mm. olla-verbin voi korvata toisella verbillä tai vaihtoehtoisesti lausejärjestystä voi muuttaa. Tai sitten voi tehdä molemmat.

Aikaisempi esimerkki taipuu hieman lyyrisemmäksi seuraavilla korjauksilla:

Tölkki rasvatonta maitoa lepää pöydällä. Ikkunaa suojaavat keltaiset verhot, joiden läpi aurinko kajastaa. Ikävöin häntä. Vaikka he saapuvat pian, tunnen yksinäisyyttä.

En väitä, että olla-verbiä ei saisi enää koskaan ikinä missään nimessä käyttää. Rohkaisen katsomaan omaa tekstiä kriittisemmin ja pohtimaan, tarvitseeko jokaista olla-verbiä. Mikäli et hahmoita olla-verbejä itse tekstistäsi, voit hakea niitä Wordin hakutoiminnolla (Windows: ctrl + F  tai Mac: cmd + F), jolloin näet kätevästi kuinka paljon on/ovat –sanoja esiintyy tekstissä. Niitä on aina enemmän kuin luuletkaan.

Itse pyrin välttämään olla-verbiä, jos asian voi sanoa kiinnostavammin. Olla-verbi tekee lauseet välillä tönköiksi toteamuksiksi eikä ota huomioon muita vaihtoehtoja. Se on niin kuin on. Mutta sen ei tarvitse ainoastaan olla niin.

Kirjoittajan työvälineet: kirjoituskone

~ Mariia ~ 3 kommenttia

IMG-4817

Mummini verkkokellarista löytyi sattumalta saksalainen Scheidegger-kirjoituskone 1960-luvulta. Mietin pitkään, onko viisasta ottaa henkisiä askelia taaksepäin työvälineiden suhteen. Etenkin, kun samaan aikaan teknologian kehitys kiihtyy Mooren lain mukaan.

Teknorealistista nostalgikoksi

Suurin syy uusien työtapojen etsimiseen on kuitenkin ollut juuri teknologia. Tuijotan tietokoneen näyttöä ensin töissä, sitten gradua tehdessä, kirjoittaessani, surffaillessani sekä televisiota katsellessani. Tietokonetta tulee tuijotettua lähes koko valveillaoloaika. Olen aina pitänyt itseäni teknorealistina eli ihmisenä, joka tiedostaa teknologian hyödyt ja haitat. Hetkittäin teknologian jatkuva läheisyys arjessa kuormittaa kuitenkin liikaa.

Olen viime keväästä saakka saanut tajuttomia päänsärkyjä ja joutunut vähentämään tietokoneen käyttöä. Tämä on ollut yksi suurimmista syistä, miksi en ole aktiivisesti kirjoittanut niin kuin ennen. Kirjoittaminen on lähtökohtaisesti nettisurffailun ja netti-TV:n lisäksi se, mistä voi joustaa. Toinen syy taukoon on puolestaan hektinen elämänvaihe, jolloin luovuus jää töiden ja opiskelun jalkoihin.

Päänsärkyihin auttoi hetkellisesti sekä näyttöpäätelasien hankkiminen että fysioterapia, mutta kumpikaan asia ei varsinaisesti poista ongelmaa vaan lievittää sen syntymistä. Ratkaisuksi ajattelin kokeilla uusia toimintatapoja ja heittäytyä hetkeksi nostalgikoksi.

Ensituntuma yllättää

Tuntuma kirjoituskoneen näppäimistöön on erilainen kuin tietokoneen. Kun tietokoneen näppistä tarvitsee vain kevyesti koskettaa, pitää kirjoituskoneen näppäimistöä näpäyttää yhtä kovaa kuin antaisi luunapin jollekin. Näppäimistöä täytyy painaa voimakkaasti, jotta kirjain painautuu mustenauhan läpi paperiin.

Ja miltä teksti paperissa näyttääkään! Courier on aina vedonnut minuun kirjasintyyppinä, mutta kirjoituskoneella kirjoittaessa muste jää mukavan epätasaisesti paperiin. Se saa tekstin tavallaan elämään. Parasta on myös se, kuinka muste täyttää mm. a:n, e:n ja o:n ympyrät musteella.

IMG_4986

Kirjoituskoneella kirjoittaminen on tietyllä tavalla vaivalloisempaa kuin tietokoneella kirjoittaminen, sillä se vaatii käyttäjältä mekaanisia ponnistuksia: mm. paperi täytyy kohdentaa ja uusi paperiarkki sekä mustenauha vaihtaa säännöllisesti.

Kirjoittamisesta tulee kuitenkin aivan erityinen tapahtuma juuri mekaanisten tapahtumien takia. Nykyään valmistelen kirjoitusaikaani kuin pyhää seremoniaa: kirjoitan 2 liuskaa lauantai-iltapäivällä lounaan ja kahvin jälkeen. Niputan käyttämättömät arkit oikealle puolelleni, kirjoitetut vasemmalle. Syvennyn kirjoittamiseen ja tunnustelen hartaasti näppäimistöä sen sijaan, että tornadon lailla syöttäisin sanoja rivakasti ruudulle.

Kirjoituskoneesta lähtee kova möykkä. Näppäimistöstä lähtevän äänen lisäksi työpöytäni rämisee, puhumattakaan ’bling’-äänestä, joka ilmoittaa paperin oikean marginaalin lähestyvän. Ääniherkkä poikaystäväni käyttää kirjoittaessani työmiesten kuulosuojaimia. Tunnen tästä hieman syyllisyyttä, mutta vain hieman.

Määrän sijaan laatua

Aikaisemmin kirjoitin suuret määrät tekstiä, sillä ajattelin olevan helpompaa karsia ja muokata määrästä laatua. Nyt keskityn enemmän lauseen muotoiluun ja laatuun.

Vaikka kirjoittaminen on suunnitelmallisempaa kirjoituskoneen kanssa, heittäydyn yhä flown mukaan. En edelleenkään kirjoita kurinalaisesti vain yhdestä kohtauksesta. Lähden uuden ajatuksen tullen sen mukaan. Kirjoitustyylini vastaa ehkä enemmän talonrakennus-tekniikkaa: kirjoitan tarinalle ensin perusteet ja keskityn kohtauksiin sekä niiden yksityiskohtiin myöhemmin. Usein käy niin, että huolellisesti kirjoitetut kohtaukset eivät sovikaan tarinaan ja ne täytyy hylätä. Toimintapoja on kuitenkin yhtä montaa kuin on kirjoittajiakin.

Kirjoituskoneella kirjoittaminen on nannaa, mutta lopullisen tekstin kirjoitan kuitenkin puhtaaksi tietokoneella. Tekstin muokkaus, jalostaminen sekä jakaminen on vaivattomampaa nykypäivän tekniikan avulla. Kirjoituskoneella työskentelyä voisikin verrata huviretkeen tai viinin maisteluun – arkipäivän elämyksiin.

Parasta kirjoituskoneessa on ehdottomasti näppituntutuma, tekstin ulkoasu paperilla sekä se, että tekstiä pitää miettiä enemmän kuin aikaisemmin. Muste tuoksuu täyteläiselle ja raksuttava ääni kuulostaa omaan korvaan kissan kehräämiseltä (tämä on kuitenkin hyvin subjektiivista).

Virginia Woolfin päiväkirjat

~ Mariia ~ 4 kommenttia

7703au

Jos Woolf saisi tietää, että hänen päiväkirjansa olisi painettu kirjasarjaksi, hän todennäköisesti suuttuisi. En voi moittia häntä, niin minäkin suuttuisin. Ristiriitaisissa tunnelmissa selailin kaupassa Woolfin päiväkirjaa ja pohdin millaisia ajatuksia upea kirjailija on tallentanut sivuille. Uteliaisuus kuitenkin voitti, sillä halusin päästä Woolfin pään sisään.

Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, toimittaja sekä kulttuuripersoona. Hänet tunnetaan mm. modernin kirjallisuuden merkittäväksi tekijäksi, tajunnanvirta-tekniikasta sekä feministisestä otteestaan. Hän omisti yhdessä miehensä Leonard Woolfin kanssa kirjapainon, jossa he painoivat Virginian kirjoja. Virginia Woolfin voi siis ajatella olevansa oman aikansa omakustantaja.

Woolf on itselleni hyvin tärkeä kirjailija monella tapaa. Opiskelin hänen kirjojaan luovan kirjoittamisen opintojeni aikana, innostuin modernista kirjallisuudesta ja hänen tekstinsä osuivat oman elämäni murrejaksoon, jolloin päädyin lopulta muuttamaan Englantiin.

Kirjassani Henkäyksiä (2015) on intertekstuaalinen viittaus Woolfin Mrs. Dalloway (1925) kirjaan, sillä halusin omalta osaltani kunnioitaa häntä tekstilläni. Kuten Clarissa Dalloway, myös Ella kuvittelee vastapäisen asunnon naisen tuijottavan ja tuomitsevan katseellaan sekä olemassaolollaan.

Woolfin päiväkirjat sisältävät merkintöjä elämästä, kirjoittamisesta sekä ihmisistä Woolfin elämässä. Se on oikeastaan kiinnostavin tapa lähestyä henkilöä sellaisena kun hän on ollut, sillä päiväkirja on niin henkilökohtainen ja sensuroimaton.

Parasta tietysti kirjoittajan näkökulmasta on kuinka Woolf raportoi kirjoittamisen sujumista ja päivien kulkua, kuten seuraavassa katkelmassa:

”Saatuani valmiiksi aamupäivän kirjoitusrupeaman & täytettyäni kokonaisen sivun, mikä ei ole lainkaan hassumpi saavutus, kellon on 11:20, & voin yhtä hyvin antaa mieleni juosta reittinsä loppuun tällä maallisemmalla tantereella.” (s. 235)

Siis, mitä; Virginia Woolf piti yhden kokonaisen liuskan kirjoittamista päivässä hyvänä suorituksena!? Hän sentään kirjoitti työkseen! Ehkä sitä voisi olla itselleen armollisempi ja lempeämpi. Kun kerta Woolfkin…

Woolfin päiväkirjat sisältävät hyvin henkilökohtaisia merkintöjä kirjailijan elämästä ja toisinaan siellä on piikikkäitä mainintoja kanssaihmisistä:

”Nelly Cecil tuli tänne kello 12 ja lähti 4:30. Kuinka karkeilta & jopa sotkuisilta hän saikaan meidän nurkkamme näyttämään! Huoneet pimenivät silmissä, hopeat tummuivat, kananlihat kuivuivat & posliini haaleni.” (s. 71)

Kun asuin Lontoossa, kävin Richmondissa, jossa Virginia ja Leonard Woolf asuivat ja jossa tämä kuuluisa kirjapainokin sijaitsi. Richmond on mahtava paikka: vehreää, paljon luontoa ja vanhoja taloja. Harmi vaan, että muilla ei ole sinne mitään asiaa kuin turisteilla tai varakkailla löndönereillä, sen verran kallis paikka Richmond on nykyään asua. Kallis, mutta hyvin viehättävä.

Päiväkirjan sivuilta huokuu jatkuvasti sympaattinen, kunnianhimoinen sekä itseironinen henkilö. Ihminen, joka tuskin näyttää todellista itseään juuri kenellekään:

”Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki elit, olivat ihmeellisiä.” (s. 109)

Päiväkirjassa kiinnostavaa on myös kuinka Woolf tallettaa jokapäiväistä elämää, ikään kuin raportoi sitä muistiin tulevan varalle. Shillingit ja pennyt kuulostavat korvaan pikku rahalta, mutta 20-luvulla se on varmasti ollut suuri raha:

”Ruoan hinta on tippunut pennyn sieltä, toisen täältä, mutta kirjojen hinnoissa ei näy juuri muutoksia. Maito on kallista, 1 pennyä neljännesgallonalta. Voi on pudonnut 3 shillinkiin, mutta se on tanskalaista. Kananmunat – en tiedä kananmunien hintaa.” (s. 109)

Virginia Woolf kärsi masennuksesta liki koko elämänsä ajan ja kuoli tungettuaan kiviä takkinsa taskuun ja hukuttauduttuaan jokeen. Päiväkirjojen sivuilta masennusta ei heti huomaa, mutta tietty tummanpuhuvuus toistuu tekstistä ajoittain:

”Kaksi viikkoa on jo vierähtänyt. Aika kuluu nopeasti – liian nopeasti. Kunpa sitä voisi siemailla hitaasti & herkutella jokaisen hetken jokaisella pisaralla! Olen ajatellut viimeisen parin viikon ajan ensimmäisen kerran testamenttini tekemistä, jos totta puhutaan. Toisinaan minusta tuntuu, etten saa tämän rasituksen vuoksi milloinkaan kirjoitettua kaikkia niitä kirjoja, joita minulla on mielessäni. Kirjoittamisessa pirullisinta on se, että se edellyttää jokaisen hermon pysyvän pingotettuna. Ja juuri siihen minä en pysty…” (s. 155)

Woolfin päiväkirjat ovat elämän makuiset; runsaat, levällään ja täynnä elämän välivärejä. Vaikka suurin osa päiväkirjanmerkinnöistä on elämän raportointia, huokuu se älykästä pohdintaa mutta myös kipuilua. Siihen minä samaistun.

Miten lohduttavaa, että Woolfkin on ollut epävarma itsestään ja kirjoittamisestaan. Että hänkin oli vain ihminen. Neromyytti murrettu.

Pssst! Mikäli Virginia Woolf ja Mrs. Dalloway kiinnostaa enemmänkin, suosittelen luettavaksi Michael Cunninghamin Tunnit (2000) tai katsottavaksi kirjasta tehdyn elokuvan Tunnit (2002). Kummatkin on tosi jees.

Lainaukset: Woolf, V. (2015) Päiväkirja II. Suomentanut: Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas kustannus: Turku. (Huom! Päiväkirja II kattaa ajanjakson 1920-1925)

Kuvat: Penguin Books Australia ja Mariia Kukkakorpi

Kirjoita hiljaisuus tekstiin

~ Mariia ~ Kommentoi

kristina-flour-185592-unsplash

Suomalaiset voivat istua hiljaisuudessa täysin tyytyväisenä ja jakaa hetken ilman, että siinä on mitään eriskummallista. Japanilaisilla on taiteessa puolestaan mu, jonka voi kääntää tarkoittavaksi tyhjää tilaa. Tyhjyys puolestaan luo monimerkityksellisiä tulkintoja sekä hiljaisuutta.

Hiljaisuus vaikuttaa ensin varsin tylsältä asialta. Lähemmin tarkasteltuna voi huomata, että hiljaisuutta on montaa lajia: mm. äänettömyyttä, rauhallisuutta, vaivaannuttavaa tai peräti vihamielistä hiljaisuutta.

Mielestäni hiljaisuus voi antaa tai ottaa; se voi tuoda uuden tason tekstiin tai pahimmillaan tehdä kerronnasta kömpelön. Kirjoittajan tehtävä on päättää kuinka hiljaisuutta tekstissään käyttää.

Dialogin puuttuminen

Aloitetaan kaikkein ilmeisimmästä eli henkilöhahmojen dialogista, sillä jokaisella henkilöhahmolla on oma uniikki tapansa puhua ja käyttää ääntään. Hiljaisuutta saa aikaan, jos ei kirjoita henkilöhahmojen ”fyysistä” ääntä ollenkaan tai kirjoittaa sitä säästeliäästi.

Harkittu dialogin käyttö tuo tekstiin rauhallisuuden tunteen. Luin juuri Takashi Hiraiden teoksen Kissavieras (2016), joka on kerronnaltaan hyvin minimalistinen, ja jossa dialogia käytetään harkitusti. Kun henkilöhahmot puhuvat harvoin ääneen, janoaa lukija myös kuulla enemmän henkilöhahmojen omaa ääntä.

Jos dialogia ei halua jatkuvasti käyttää, keskustelun voi myös tiivistää kappaleen sisälle. Riippuu kuitenkin keskustelun luonteesta (mm. kuinka kiinnostava keskustelu on lukijan kannalta), milloin niin kannattaa tehdä. Myös monologin voi kirjoittaa samalla tavalla tekstiin sisäiseksi puheeksi.

Levollisuuden lisääminen kerronnan avulla

Hiljaisuuden avulla on mahdollista rauhoittaa kohtausta. Mikäli kohtauksessa on ollut paljon informaatiota, toimintaa, käännekohtia tms. lukijan kannalta hektistä toimintaa, kannattaa kohtaus rauhoittaa.

Levollisuutta saa usein kohtauksen sisällä lisättyä kuvailemalla ympäristöä tai mielenmaisemia. Ympäristöstä voi nostaa yksityiskohtia tai upottaa Proustin madeleine-tekniikan avulla lukijan takaumaan.

Pohdiskelua, sisäistä monologia tai kuvailua lisäämällä on mahdollista lisätä rauhallisuutta. Tarinan rytmi hidastuu myös samalla.

Vaivaannuttava hiljaisuus

Jokainen meistä on joskus jakanut vaivaannuttavan hiljaisuuden. Tilanteen, jossa pitäisi sanoa paljon, mutta mikään ei tunnu oikealta. Tai tilanteen, josta haluaisi vain nopeasti päästä pois.

Jaan teille esimerkin vaivaannuttavasta hiljaisuudesta kirjastani Henkäyksiä (2015). Kohtauksessa Alex saapuu Ellan luo ennen kuin he lähtevät yhdessä Ellan isoäidin hautajaisiin. Ellaan ihastunut Alex huomaa Ellan kämmenessä tussilla kirjoitetun, mutta jo haalistuneen miehen nimen ja numeron.

”– Kuka on Guy? Alex kysyy.

Ella laskee teen piirongin päälle ja katsoo kämmentään. Nimi lukee yhä selvästi kämmenessä, mutta yhteystiedoista ei saa selvää. Ella ei voisi koskaan tavoittaa Guyta, vaikka haluaisi ja ajatus elämän yllätyksellisyydestä surettaa häntä. Se, että yhdessä hetkessä kaikki muuttuu eikä samaan hetkeen pääsee enää koskaan takaisin. Ei häntä sureta, että hän ei enää koskaan näe Guyta. Ainakin hän toivoo, ettei koskaan törmää tähän kulmakaupassa. Mikä Alex oli tuomitsemaan häntä satunnaisista miehistä? Ei hänen elämänsä päättynyt siihen, että hän sai lapsen.

– Ei kukaan tärkeä, Ella sanoo.

Alex ei tiedä kumpi vastaus oli pahempi; se, että Ella oli löytänyt jo uuden vai että hänellä oli satunnaisia petikumppaneita. […]” (sivu 173)

Vaivaannuttavuutta luo kohtauksessa mustasukkaisuus sekä syyllisyys, mutta myös puhumattomuus. Kumpikin haluaisi sanoa ääneen pitävänsä toisesta, mutta he eivät uskalla rikkoa ystävyyden kuplaa, ja käyttäytyvät kuin mikään ei voisi hetkauttaa heitä.

Tekstissä lukija pääsee kummankin henkilöhahmon pään sisälle sekä saa informaatiota heidän puheestaan. Tärkein jätetään sanomatta, mikä antaa hiljaisuudelle tilaa.

Jännittynyt hiljaisuus

Hiljaisuus voi huokua myös jännittyneisyyttä, suuttumusta tai ärtymystä.

Käytän tässäkin esimerkkinä kohtausta omasta kirjastani (hahaa) Henkäyksiä (2015). Kohtauksessa Ella on kotona poikansa Paulin kanssa valmistautumassa isoäidin hautajaisiin, kun Ellan äiti soittaa. Ella on vältellyt äitinsä soittoa koko päivän.

”– Tulemme hakemaan teitä kahdelta. Olkaa valmiina silloin. Ja laita se mekko, jonka lähetin.

– Minulla on toinen mekko, laitan sen.

– Mutta minun lähettämäni olisi paljon parempi.

– Minulla on toinen mekko, laitan sen.

– Omapahan on valintasi.

Linja kohisee ja odottaa soittajan sanoja. Ella kaivaa lusikan kahvalla likaa kynnen alta. Puhelussa on etäisyyttä enemmän kuin kilometrejä hotellilta Ellan kaksioon. Tilaa on sitäkin vähemmän, aivan kuin Ella seisoisi äidin edessä selkä tiiviisti tiiliseinää vasten.

– Oliko sinulla muuta? hän sanoo viimein kuin rohkaistakseen.

– Ei kai minulla ollut.

– Nähdään kahdelta.

Tuuttaus piinttyy mieleen jatkuvana hylkäyksenä. Vihanpuuska sukeltaa Ellan läpi ja hänen täytyy taistella itseään vastaan, ettei tee sanoillaan peruuttamatonta tuhoa. Pauli lätkäisee sormensa Ellan poskelle ja puristaa hellästi. Ella ottaa nenäliinan henkiseksi tuekseen kuin kilveksi, mutta hän ei itke, sillä nämä murheet on jo kertaalleen itketty ja käytetty. […]” (sivu 128-9)

Keskustelu huokuu jännittyneisyys; kylmyyttä, etäisyyttä ja kontrollia. Kumpikaan ei vihaa toisiaan, mutta heidän kommunikaatiostaan huokuu kärkkäys. Äiti pitää yhä autoritäärisen roolinsa siitä huolimatta, että Ella on jo nuori aikuinen. Ella ei osaa sanoa äidilleen muuta kuin vastaan.

Jännittynyttä hiljaisuutta voi myös tehostaa laittamalla jonkun tarinan henkilöhahmoista kysymään, syyttämään tai puhumaan. Lisäksi vihamielisyyden ja epäilyn tunteen synnyttäminen onnistuu myös päänsisäisellä monologilla; minä-henkilö epäilevät ajatukset voi kirjoittaa tekstiin näkyväksi.

Virkkeiden pituus

Miellän lyhyet ja ytimekkäät virkkeet hiljaisuuden sineteiksi. Ne ovat kuin toteamuksia, jotka luovat jälkeensä hiljaisuutta, metatasoja ja ehkä kysymyksiäkin. Ne saattavat kuitenkin runsaasti käytettynä kuulostaa töksähtävältä korvaan.

Pilkutus antaa lukijalle hengähdystauon ja luo ilmaa tekstiin. Pitkät lauseet haastavat lukijan, sillä asia saattaa kadota sanankäänteisiin, mutta ne voi myös kätkeä sisäänsä upeita oivalluksia. Hyvin pilkutettuna pitkätkin lauseet kuulostavat ilmavilta.

Ei oikeastaan ole olemassa mitään ohjenuoraa millaisia lauseita tulisi rakentaa. Tärkeää on kuitenkin huomioida miten ne istuvat kokonaisuuteen ja millaisia merkityksiä, tunnelmia tai rytmiä ne luovat.

*****

Hiljaisuuden saattaa joskus unohtaa tehokeinona, sillä se on niin arkipäiväinen asia. Parhaimmillaan hiljaisuus voi muuttaa tunnelmaa, rauhoittaa kohtausta tai luoda temaattisia merkityksiä. Toisaalta, kun on oikein hiljaa, voi hiljaisuuden keskeltäkin kuulla monia ääniä.

Kuva: Unsplash

Mysteerilähetyksen arvoitus

~ Mariia ~ 2 kommenttia

Pahoittelut, että minusta ei ole kuulunut hetkeen. Influenssa kaatoi minut sänkyyn ja voimat ovat riittäneet vain Netflixin play-painikkeen painamiseen. Mielessäni odottaa monta juttu-ideaa, mutta sitä ennen jaan tarinan elävästä elämästä; muutaman viikon takaisen mysteerilähetyksen arvoituksen.

andrew-kambel-269602

Postiluukustani putosi kutsu noutaa lähetys lähikaupasta. Ei siinä mitään, paketteja on aina kiva vastaanottaa, mutta en ollut tilannut mitään. Merkkipäiviäkään ei ollut lähellä enkä odottanut lähetystä.

Mikä lähteys oli ja keneltä se olisi?

Koko paketti-asia vaikutti hämärältä jo heti alusta alkaen. Hämmästys vaihtui uteliaisuudeksi, joka vaihtui pian epäluuloksi. Mielessäni oli tuttu sanonta: ”Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se tuskin on.”

Yritin järkeillä lähetyksen sisältöä. Firma oli kotimainen, joten lähettäjäkin todennäköisesti oli. Olin osallistunut muutamaan kyselyyn, jossa arvottiin palkintoja – ehkä olin voittanut jotain? Muut vaihtoehdot: niitä ei juuri ollut.

Lopulta tein kuin kuka tahansa nykyihminen eli menin nettiin. Syöttämällä lähetystunnuksen hakukenttään sain selville, että lähetys oli suurehko paketti ja se oli lähetetty 5 päivää aikaisemmin. Lähetystunnusta seuraamalla ei kuitenkaan löytynyt tietoa löytynyt paketin lähettäjästä tai sisällöstä.

Lähdin uhmaamaan lumimyrskyä, sillä en jännitykseltäni saanut tehtyä hommia. Pian mieleeni nousi uusi mahdollisuus paketin sisällöstä. Päiviä aikaisemmin vanhempani olivat innostuneet omalla nimellä tilattavista mainoskynistä. Olin silloin mielestäni sanonut hyvin painokkaasti, että en halua ostaa omalla nimelläni varustettuja kyniä. Vanhempani tuntien toivoin, että minua ei odottaisi sata omalla nimelläni varustettua kynää touchpen -ominaisuudella.

Toinen kummallisuus sai minut epäilemään entisestään: pakettia ei oltu toimitettu lähikauppaan kuten yleensä, joten jouduin tarpoa 1.5 km lumisateessa toiseen kauppaan hakeakseni mysteeripaketin. Miksi paketti oli lähetetty juuri tähän kauppaan?

Naama jäässä ja ripset lumessa pääsin ”lähikauppaan”. Myyjä haki pakettini takahuoneesta. Se oli mitoiltaan suurehko lähetys, mutta painoi kuin höyhen. Paketin päällä olevassa tarrassa lähettäjän kohdalla luki: Kirjavälitys.

marco-bianchetti-532558-unsplash

Loogisen ajattelun rattaat lähtivät jälleen pyörimään vauhdilla. Päättely toi kolme mahdollista skenaariota: 1) paketti liittyi jotenkin kirjaani ’Henkäyksiä’, 2) seuraavaan kirjaani tai 3) tähän blogiin. Lähetys saattaisi hyvin sisältää markkinointimateriaalia tai muun lahjuksen. Olin pakahtua – oliko joku kiinnostunut minusta ja teksteistäni?

Suvussamme virtaa pessimismi, joten hetkellinen ilahtuminen muuttui jälleen epäluuloksi: olinko sittenkin joutunut ikävän huijauksen kohteeksi?

Minua yritettiin huijata aiemmin perustaessani toiminimeä, ja pohdin olivatko huijarit iskeneet jälleen? Voisinko avata paketin, jota en ollut tilannut? Miten pystyisin todistaa, että en ollut tilannut mitään? Ehkä joku yritti lavastaa minut. Kuka tahansa avaisi paketin ihan vain uteliaisuuden takia.

Kotona päätin tarkastaa sekä paketin että sen lähettäjän ennen avaamista, ihan varmuuden vuoksi. Takaisin siis Googleen: Kirjavälitys todella oli olemassa ja vaikutti pätevältä firmalta. Lähetystarraa huolellisemmin lukiessani näin tekstin, joka selitti paketin sisällön. Siinä luki: Tilaajalahja.

Rökälenauru päästi tukahdetun jännityksen ulos ja lennätti räät poskille.

Olin tilannut poikaystävälleni joululahjaksi Tiede-lehden ja olin unohtanut lehden kylkiäisenä tulevan tilaajalahjan kokonaan. Paketissa oli siis virtuaalitodellisuuslasit.

Iltapäivääni mahtui draamaa ja koko sen kaari.

 

Kuva: Unsplash

’Kirjailijaelämää’ – mitä on kirjailijan elämä?

~ Mariia ~ Kommentoi

fullsizeoutput_be1

Sain käsiini kirjailija Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (2006) teoksen. Eräässä kirjoittajaryhmässä kirjaa suositeltiin luettavaksi, joten kilkkasin itseni kirjaston varauslistalle.

Kirjailijaelämää oli hämmentävä lukukokemus, sillä se oli kaikkea mitä en ajatellut kirjan olevan. Kiinnostavan kirjan merkki siis.

Raittila itse kutsuu teosta ’vessakirjaksi’, sillä sitä voi lukea sieltä sun täältä vähän kerrallaan. Samalla hän tulee johdannossa epäsuorasti viitanneeksi myös kirjansa sisältöön.

Parasta kirjassa on Raittilan avoimuus. Kirja sisältää Raittilan itsensä lähettämiä työhakemuksia, apurahahakemuksia, verottajalle lähetettyjä kirjeitä, sähköposteja sekä päiväkirjamerkintöjä. Etenkin verottajalle lähetetyt selostukset ovat kirjan upeinta antia. Verottaja tuskin ilahtuu Raittilan jakamista vinkeistä.

Tunnistan hyvin Raittilan kirjassa esiintyvän nuoruuden röyhkeyden, innokkuuden ja luottamuksen omiin kykyihin.

Itselläni ei olisi kuitenkaan koskaan tullut mieleen aloittaa viestiä YLE:n kanavajohtajalle lausein: ”Terve [,] Lähetän tässä raportin erään radiodialogin syntyvaiheista. Tällaistakin johtamassasi organisaatiossa tehdään.” (s. 22)

Tai Suomen Kansallisteatterin pääjohtajalle: ”Terveyhdys [,] Olen kokenut prosaisti ja romaanikirjailijana pettymys. Lyhyesti sanottuna markkinat ovat todistaneet minulle, että suomalainen kirjailija ei elä pelkästään proosasta. Se ei tule toimeen ilman draamaa. Tämän vuoksi ilmoittaudun roudan koetteleman porsaan lailla näyttämötaiteen palvelukseen.” (s. 125)

Raittilan tapa kirjoittaa on rönsyilevää, pohdiskelevaa ja paikoin tajunnanvirtaista.

Toisinaan teksti lähtee omiin sfääreihinsä, ja hän kadottaa lukijan matkalla. Esim. sivuilla 117-118 Raittila pohtii kirjailijoiden arvostuksesta, palkoista sekä niiden kombinaatiosta. Mielenkiinoista pohdintaa. Seuraavassa kappaleessa Raittila alkaa puida Paavalin patenttia. Paavalia jopa siteerataan sivulla 118: ”Kun minä olen näin kelvoton, kuinka kelvottomia olettekaan te?”. Nämä kaksi asiaa liittyvät epäsuorasti toisiinsa, mutta silta niiden välillä on kovin hauras.

Kirjailijaelämää on samaan aikaan viihdyttävä, informoiva ja hämmentävä lukukokemus. Raittilan tyylistä huokuu, että hän ei ota itseään kovin tosissaan. Hän oli kuitenkin oikeassa yhdessä asiassa: tämä kirja sopii huussiin. Istunnolla voi lukaista muutaman sivun ja jäädä sitten pohtimaan lukemaansa.

Raittila, H. (2006) Kirjailijaelämää. Helsinki: WSOY.

Tapahtumavinkki: Päivä omakustantajille 10.3. Helsingissä

~ Mariia ~ Kommentoi

Screen Shot 2018-02-19 at 19.04.53.png

BoD (Books on Demand) järjestää päivän omakustantajille lauantaina 10.3. Korjaamolla Helsingissä.

Päivän aikana monet kirjoittamisen ja kustantamisen ammattilaiset puhuvat omakustanteista, antavat vinkkejä oman kirjan tekemiseen sekä miten omaa kirjaa voi markkinoida.

Mm. Vera Wunderlich BoD:sta kertoo omakustanteen tekemisestä sekä sen markkinoinnista, someguru Zaki Azedani antaa vinkkejä somemarkkinointiin, Oili Sivula Espoon kirjastosta puhuu, mitä mahdollisuuksia kirjastot tarjoavat omakustantajille sekä kustannustoimittaja Hanna ”Morre” Matilainen kertoo omakustanteen kielenhuollosta. Katso päivän tarkempi ohjelma BoD:n nettisivuilta.

Vaikka päivän järjestää BoD eikä mikään ulkopuolinen taho, uskon päivän antavan kiinnostavia vinkkejä kenelle tahansa kirjoittamisesta kiinnostuneille. Silti kannattaa pitää mielessä, että BoD:lla todennäköisesti on omat intressit myös mielessä, joten esityksiin kannattaa suhtautua kriittisesti.

Tapahtuma kiinnostaisi itseänikin, mutta en ole vielä kalenteria konsultoituani lyönyt asiaa lukkoon. Ehkä siis tapaamme maaliskuussa Korjaamolla.

Liput tilaisuuteen maksavat 22,50 e ja niitä voi ostaa Tiketistä.

Kuva: BoD