Sivuraiteilla: #SinäVoitValita

Kuusipuita luodolla peilityynessä järvessä. Vaimea sumupeitto kylpee aamuauringon valossa.

Me suomalaiset olemme negatiivista kansaa. Sää ei ole koskaan hyvä, eduskunnassa tehdään huonoja päätöksiä, naapuri on ihan urpo, työkaverit vasta uunoja onkin eikä rahalle saa edes vastinetta! Mikään ei ole koskaan hyvin, aina voi olla paremmin. Otamme silmätikuksi puutteet; liian harvoin sanomme ääneen mitään positiivista. Kannattaisiko?

On vaikeaa elää naisena vaatimusten ristiaallokossa. Milloin on liian laiha, lihava, tavallinen, outo… Tai sitten naisella on vaan liian iso perä ja pienet tissit.

Linnan juhlat on juhlallinen tilaisuus. Sinne on kutsuttu omalla alallaan ansioituneita ihmisiä juhlimaan maamme itsenäisyyttä. Juhlista tulee kuitenkin kilpailu, johon ei kysytä osallistujilta lupaa. Yli miljoona suomalaista seuraa jonottavaa ja kättelevää letkaa, ja arvottaa kuka näyttää hyvältä ja kuka ei.

Jokainen ihminen on upea sellaisena kun on. Silti jaksetaan jauhaa, mitä kunkin päällä on ja määritellä kuka on illan onnistuja, kaunotar. 

Ihmisten arvottaminen ulkonäön ja pukeutumisen perusteella lietsoo negatiivista ilmapiiriä. Miltä sinusta tuntuisi lukea seuraavan päivän iltapäivälehdestä, että olet vuoden 2018 linnan juhlien floppi?

Helsingin kaduilla marssii tänään kolme mielenosoitusta. Osaa mielenosoituksista ajaa myös negatiivinen ilmapiiri, jos ei suorastaan viha. Viha, pelko ja tuntematon muuttuvat vastarinnaksi. Sen sijaan, että tuntematonta yritettäisiin ymmärtää, nousevat he sitä vastaan. Negatiivisuus arvottaa myös ihmisiä juuriensa perusteella.

Jokainen ihminen on upea sellaisena kun on ulkonäöstään, taidoistaan, ideologiastaan, tai juuristaan huolimatta. Sinä voit vaikuttaa teoillasi ja sanoillasi yleiseen ilmapiiriin. Voit rikkoa status quon eli vallitsevan käsityksen siitä, miten asiat ovat. 

Sen sijaan, että kertoisit aina mikä on huonosti ja missä olisi parannettavaa, haukkuisit muita tai olisit ennakkoluuloinen uutta kohtaan, voit valita toisin. Sinä voit päättää sanotko negatiivisia asioita ääneen vai sittenkin kehuja ja kannustuksia. Tutustutko uusiin asioihin rohkeasti, pidät mielen avoinna ja olet lempeä kanssaihmisiä kohtaan.

#SinäVoitValita.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleni!

Kuva: Unsplash

Sivuraiteilla: Matkijat ovat ikuisia kakkosia

patrick-beznoska-527680-unsplash

Me suomalaiset olemme matkija-kansaa etenkin kaupallisissa tuotannoissa. Odotamme, että muut yrittävät ja löytävät menestysreseptin, ja kopioimme sen sitten omiin nimiimme. Emmekä yleensä edes onnistu siinä kovin loistavasti.

Matkimisen ABC

Norjalaiset laulajakaksoset Marcus ja Martinus villitsevät. Suomalaiset laulajakaksoset Eino ja Aapeli pyrkivät villitsemään.

Ruotsalaiset tekivät hittisarjan Solsidan. Suomalaiset tekivät hittisarjasta Solsidan oman version nimeltä Onnela.

Poikkesimme ystäviemme kanssa taannoin uuteen ”salakapakkaan”. Lähes jokainen meistä oli käynyt aikaisemmin myös Trillby & Chadwickissä, jonka asiakaskokemus on loppuun asti viilattu. Emme voineet olla vertailematta näitä kahta kuppilaa keskenään. Jokaisessa asiassa Trillby & Chadwick vei voiton. Siellä oli sitä paitsi halvemmat (ja paremmat) drinkit kuin uudessa salakapakassa.

En sano, että ei saisi matkia tai ottaa mallia muualta. Sen sijaan loistavan konseptin apinoiminen vaatii munasoluja. Jos matkii hyvää, on lopputuloksen oltava parempi kuin alkuperäinen. Ihan ookoo ei ole silloin tarpeeksi.

Omaleimaisuus puuttuu

Scandinavian noir alkoi karkeasti 2010-luvulla. Genreä voi luonnehtia trillerimäiseksi rikossarjaksi, joka huokuu tummanpuhuvuutta mm. esteettisesti ja henkilöhahmoissa.

Ruotsalainen Silta on varmasti tunnetuin lajityyppinsä edustaja. Viime vuosina suomalaisetkin ovat tuottaneet noir genreä televisioon. Merkittävimpänä ovat olleet mm. Karppi ja Sorjonen.

Harmi vaan, että juna vähän niin kuin meni jo ja katsojat haluavat uutta materiaalia. Kun paras haippi on laantunut, jää jäljelle vain rippeet. Kukaan ei halua olla ihan kiva, sillä se on hajutonta, mautonta ja unohtuu nopeasti. Mikä tahansa on parempaa kuin olla ihan kiva.

Lisäksi käsikirjoittaja Tony Grison argumentoi vahvasti riskien ottamisen puolesta ja innostaa suomalaisia tekemään ”jotain omaa”. Grison ei haastattelussa pystynyt nimeämään yhtään suomalaista tv-sarjaa tai elokuvaa. Ei edes Kaurismäkeä. Tai luonnehtimaan, mikä on omintakeista suomalaista televisiota tai elokuvaa. (Yle 2018.)

En pysty oikein minäkään.

Rahoitus määrittää?

Aleksi Salmenperän ohjaama Tyhjiö ei saanut lainkaan rahoitusta Suomen Elokuvasäätiöltä, joka on Suomen merkittävin elokuva-alan rahoittaja. Tyhjiö on saanut loistavia arvosteluja mm. hesarissa, Aamulehdessä ja Ilta-Sanomissa.

Kävin katsomassa Tyhjiön ja se on Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (Hannaleena Hauru, 2017) elokuvan ohella upeinta Suomen leffaskenessä tällä hetkellä. Juuri tällaista oivaltavuutta, kantaaottavuutta sekä yllättyvyyttä suomalainen elokuva tarvitsee ollakseen kiinnostava ja uniikki.

Herää kysymys: mikä vaivaa Elokuvasäätiötä? Mitä siellä ajatellaan vai ajatellaanko mitään? Olisiko aika uudistaa organisaatiota?

Uusia ideoita ja tekijöitä riittää kyllä, mutta suurin rahoitus näyttää putoavan aina siihen samaan laariin ja samoille tekijöille.

Rohkeiden avausten aika

Mikä on meidän suomalaisten signature act?

Sitä pohtisin mielelläni uusien elokuvien parissa teatterisalin penkissä. Sitä kannattaisi myös Elokuvasäätiön miettiä. Historialliset sotaelokuvat on kaluttu jo niin monelta kantilta, että eikö olisi jo aika katsoa menneen sijasta tulevaan?

Aki Kaurismäkikin on eläköitynyt elokuvien teosta (Aamulehti 2017), joten viimeistään nyt on aika tukea rohkeita avauksia. Etenkin, kun Suomesta löytyy upeaa osaamista.

Kuva: Unsplash

Lähteet:

Aamulehti ’Aki Kaurismäki lopettaa elokuvien tekemisen’ 16.2.2017 [Online] https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/yle-aki-kaurismaki-lopettaa-elokuvien-tekemisen-24282053/  [5.10.2018]

Yle ’Suomalaiset katsovat kateellisina pohjoismaisten tv-sarjojen menestystä, mutta brittigurua kopiointi ei kiinnosta: ”tehkää jotain omaa”’ 10.9.2018 [Online] https://yle.fi/uutiset/3-10395088 [5.10.2018]

Sivuraiteilla: Luovuudesta

fullsizeoutput_bf9

Mistä luovuus alkaa?

Olen kotiutunut Afrikasta. Matka oli huikea, eeppinen ja kasvattava – matka, josta takaisin ei tule sama ihminen, joka sinne lähti.

Luovuus näyttäytyi länsi-Afrikassa monella eri tavoin. Museoissa saattoi olla perinteisiä heimojen valmistamia käsityöesineitä sekä modernia maalaustaidetta vierekkäisissä tiloissa.

Rumpu-musiikki soi, mutta pärähti vahvistimista oma versio Despacitostakin. Pääsin minäkin jammailemaan, nimittäin afrikkalaisen tanssin pyörteisiin rumpujen tahdissa.

Luovuus näkyi myös arjessa, selviytymisessä. Suojautumisessa trooppisilta myrskyiltä, malariahyttysiltä tai tavoilla kalastaa perheelle ruokaa.

Minä puolestani hoidin kommunikaation luovasti: asioidessani ihmisten parissa, käytin kaikkia tuntemaani 10 ranskankielistä sanaa sekaisin pantomiimin kanssa. Väliin muutama hymy ja olkien kohautus. Ymmärsimme toisiamme.

Vaikka meillä on kaikkea mitä voimme haluta, ei meillä välttämättä ole mitään. He, joilla ei ole mitään, voi olla kaikki.

Beniniläiset turvautuvat vodoun eli voodoon, kun eivät tiedä mitä tehdä elämässään. Silloin hengiltä kysytään neuvoa. Hengille annetaan kysymys ja he johdattavat vastauksen ääreen.

Jos kysyt aamulla ääneen kysymyksen, voi vastaus tulla luoksesi jo illalla.

Sivuraiteilla: Kirjailija ei ole mediaseksikäs

sven-scheuermeier-106767-unsplash.jpg

Kirjailijat eivät kiinnosta suurta yleisöä. Laulajille, malleille, misseille, näyttelijöille, urheilijoille ja jopa taviksille on omia tosi-tv -ohjelmia. Kirjailijat jäävät kaiken ulkopuolelle. Heidän luonaan ei yökyläillä eikä heitä pyydetä esittämään teoksiaan tai kertomaan tekstiensä syntytarinoita televisiossa parhaimpaan katseluaikaan.

Stereotyyppinen kirjailija on siinä 60 vuoden iän saavuttanut mies tai nainen, useammiten mies. Stereotyyppinen mielikuva kirjailijasta oli ehkä vielä pari vuosikymmentä seuraavanlainen: viinaan menevä, tupakalta haiseva, pöhöttynyt keski-ikäinen mies.

Sittemmin kirjailijakunnasta on (onneksi) tullut kirjavampi ja monipuolisempi. Sanomalehtien kulttuurisivuilla poseeraa nykyään runsaasti kirjailijanaisia sekä eri kulttuuritaustan omaavia kirjailijoita.

Kaikkia haluavat hyviä tarinoita. Kirjoittaminen on kuitenkin hidasta, mikä tuntuu olevan kaiken tässä ajassa olevan vastakohta. TV-sarjan koko tuotannon voi ahmia yhdeltä istumalta Netflixissä ilman, että tarvitsee odottaa viikkoa nähdäkseen seuraavan jakson. Tarinan kirjoittamiseen voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä, kuten Nathan Hillillä esikoiskirjansa Nixin (2016) tai Donna Tartilla Tikli teoksen (2013) kirjoittamisessa.

Odottaminen ja näennäisesti tulokseton toiminta ei jaksa kiinnostaa. Kärsivällisyys ja elämisen hitaus ovat hyveitä, jotka kuuluvat menneisyyteen.

Haluaako tarinankertoja kuitenkaan tulla kuulluksi muutoin kuin tekstinsä kautta?

Mitä tarjottavaa kirjailijoilla on tähän aikaan muuta kuin aikalaiskritiikkiä? Lukemisen tärkeydestä toitottaminen tuntuu kuin puhuisi kuuroille korville tai teinille. JOOJOO, tiedetään.

Ovatko kirjailijat lopulta tylsempiä kuin tarinansa, liian tavallisia astuvaksi valokeilaan? Tavallisempia kuin tavikset, liian ennalta-arvattavia ja tasapainoisia, jotta heistä saisi kiinnostavaa tv:tä. He eivät olekaan tarinoidensa sankareita vaan ovat samaa kastia lukijan kanssa.

Kaikkitietävä kertoja ei tiedäkään kaikkea.

Kuva: Unsplash

Sivuraiteilla: Haasteista

Haaste. Haasteellinen.

Ikävän kuuloisia sanoja. Kuulostaa siltä, että ne haluavat jotain. Ja niinhän ne haluavatkin — nimittäin vaivannäköä ja muutosta.

Ajattelin ennen, että haaste on kuin sellainen yleisurheiluradalla oleva vesieste-aita. Väsynyt juoksija joutuu hyppäämään sen yli joka kierroksella ja pelätä kaatuuko kivuliaasti aidan reunan kautta veteen. Haaste.

Haasteet ovat kuitenkin tarpeellisia elämässä, sillä ne nostavat meidät pois mukavuusalueeltamme. Ja kuulkaas, mukavuusalueen ulkopuolella taiat tapahtuu.

Kaikki kirjoittajat tietävät, että jos henkilöhahmoilla on koko ajan tosi kivaa ja kaikki menee mukavasti, on tarina todella tylsä. Tarinaa ei edes kannata kertoa, sillä siinä ei ole mitään kerrottavaa – missä konflikti, jännite ja henkilöhahmon henkinen kasvu?

Minä en ajattele, että haasteellinen on samaa kuin huono, mahdoton tai vaikea. Olen tietoinen monen näkökulman ja aspektin sovittamisesta yhteen, enkä todellakaan pidä niitä itsestään selvänä. Haaste tarkoittaa minulle ennen kaikkea kiinnostavaa aivopähkinää ratkaistavaksi tai itsensä likoon laittamista. Se on välillä vaikeaa, mutta ennen kaikkea mahdollista.

Olen oppinut pitämään haasteista, vaikka niitä ei aina voi ennakoida. Asiat tapahtuvat usein kolmen sarjoissa ja sitten kaikki rysähtää kerralla päälle. Myöhemmin sitä aina miettii, että miten helkutissa selviydyin kaikesta niin hyvin, vaikka hetken näytti, että kaikki pahimmat pelot käyvät toteen.

Itse asiassa olen oppinut ottamaan haasteita vapaaehtoisesti. Kun menee vaikeita asioita päin, ne eivät pääse yllättämään ja silloin kehittää taitoja kohdata haasteet tehokkaammin.

Minä vihaan juoksemista. Siksi ilmoitin itseni puolimaratonille. En ole täysin noviisi juoksuasioissa, sillä ”juoksin” sen kertaalleen vuonna 2012 ja selvisin. Tänä vuonna harjoittelu vähän jäi, mutta ei se mitään tavoitteeni on hurja: ehtiä maaliin 3h sisällä. Jos juoksen henkilökohtaisen ennätykseni upeeta, mutta jos en, no hätä!

Oleellista haasteista on muistaa, että niissä on kyse itsensä voittamisesta ei mistään muusta. Itsensä laittamisesta likoon, parhaansa tekemisestä, uusista kokemuksista tai pahimmillaan selviytymisestä. Ei ennätysten rikkomisesta, kauden parhaasta, upeista titteleistä tms. Ne sellaiset ovat vain muita varten.

Haluan haastaa jokaisen laittamaan itsensä likoon jollakin tavalla tänä kesänä. Hyppää benji-hyppy, heitä talviturkki ennen juhannusta, opettele kokkaamaan lempiruokaasi, opettele muutama fraasi vierasta kieltä lomamatkalle tai opettele nimeämään pihapiirisi kasvit – mitä ikinä oletkin aina halunnut tehdä, mutta et ole viitsinyt tai uskaltanut.

Ainut ehto on, että haaste ei saa millään tavalla liittyä kirjoittamiseen, sillä meidän kaikkien elämä on jo muutenkin täynnä kirjoittamista. Välillä pitää muistaa elää, jotta voi kokea ja saada lisää aihioita teksteihin.

Otatko haasteen vastaan?

Juoksen puolimaratonin lauantaina 19.5. Sportyfeel Helsinki City Run -–juoksutapahtumassa numerolla 9445. Saa tulla moikkaamaan ja ennen kaikkea kannustaa, jos Kukkakorpi näyttää väsähtäneeltä 😀

Sivuraiteilla: kirjallisuuspalkinnoista, genreistä ja uudistuspaineista

julian-paul-78075

Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina 11.2. artikkeli ’Ennalta karsitut’ (Vaarala 2018), joka käsitteli Suomen suurimpiin kirjallisuuspalkintokisoihin lähetettäviä kirjoja.

Artikkelissa haastateltiin kustantamoita WSOY:stä Kosmokseen, ja kysyttiin esiraadille lähetettävien kirjojen kriteereitä. Kustantamot kertoivat päätyvänsä usein kokouksissaan perusvarmaan teokseen, mutta esiraatien kriitikot kaipaisivat laajemmin genre-rajat ylittäviä teoksia mukaan palkintoehdokkaiksi.

Päätös kielii perustavanlaatuisesta ongelmasta: osaa kirjallisista tuotoksista arvostetaan enemmän kuin toisia, taitavat kirjailijat saattavat jäädä ilman tunnustusta ja nuori lukijakunta jää auttamatta väliinputoajiksi.

Raha ratkaisee vai ratkaiseeko?

On ikävää, että kaikki potentiaaliset kirjat eivät pääse raatilaisten pöydille. Toisaalta kustannukset rajoittavat pienten kustantamoiden mahdollisuuksia lähettää useampia kirjoja.

Moni artikkelissa haastateltu kustantaja kertoo kustannusten tulevan nopeasti vastaan, kun kokouksissa pohditaan sopivien kirjojen lähettämistä raadeille. Esimerkiksi osallistumismaksu Finlandia-kisaan maksaa 85 e/kirja.

Kaikki kulminoituu rahaan. Sitä ei ole koskaan tarpeeksi, ainakaan kulttuurikentällä. Olisiko vastaus progressiivinen osallistumismaksu? Eli osallistumismaksu määräytyisi edellisvuoden tuloksen mukaan. Se tasottaisi kilpailua kustantamoiden välillä ja asettaisi kirjat samalle viivalle.

Jos kustantamot lähettävät raadille potentiaaliset palkinto-kirjat myyntitilastoja tuijottamalla ja genrerajat tiukasti mielessä pitäen, voi kriitikoiden luku-urakka olla yksipuolinen. Mikä pahinta, ansioituneet kirjailijat jäävät pimentoon eivätkä saa heille kuuluvaa arvostusta. Pahimmassa tapauksessa ura saattaa tyssätä matalan kirjamyynnin takia.

Nuoret lukijat ja uudistuspaineita

Artikkelissa sivutaan nuoria lukijoita huomioimalla, että he ovat täysin unohdettu lukijakunta: kilpailuihin lähetettävät kirjat ovat usein suunnattu varttuneemmalle lukijakunnalle, mitä sitten keski-ikäinen palkintoraati palkitsee. Eli uudistusta kaipaivattaisiin asenteisiin kummankin puolen pöytää.

Artikkeli oli samoilla linjoilla viime aikaisten postausteni kanssa liittyen Suomen myydyimpien ja pääkaupunkiseudun lainatuimpien kirjoihin.  Suomalainen kirjallisuus ei oikeastaan puhutellut minua alle 25-vuotiaana. Joitakin helmiä olen löytänyt mutta olisi kiinnostavaa lukea muutakin kuin historiaa ja jännitystä. Tosin taidokas jännityskirja ansaitsee mielestäni palkintoja siinä missä muutkin kaunokirjalliset teokset.

Kyllä sen näkee tilastoista (Kustantajat.fi), että kustantamot kosiskelevat jo valmiiksi sitä kohdeyleisöä, joka lukee paljon. Koko kustannuskentällä vaikuttaa olevan yhtenäinen konsensus eikä kukaan ole valmis ottamaan riskiä.

Juuri nyt on kuitenkin riskien aika. Suomalainen kirjallisuus odotaa sukupolven vaihdosta; milloin kustantamot uskaltavat lähteä uudistamaan konseptiaan? Suuri lukeva ikäluokka ei ole enää 20 vuoden päästä ostamassa kirjoja. Se, joka reagoi ensimmäisenä strategisille muutoksilla, on usein voittaja. Muut peesaavat jäljessä tai jäävät lähtöviivalle.

Tavoittaakseen nuoret lukijat, kustantamot voisivat käyttää esim. tehokkaammin some-markkinointia. En ole nähnyt omassa Facebook-feedissäni yhtäkään uutuuskirjamainosta, vaikka se on yksi tehokkaimmista mainonnan keinoista. Laihdutus- ja kauneudenhoitomainoksia kyllä. Valitsisin kernaasti kirjamainokset. (Luen itseni vielä nuoreksi, sillä olen alle 30-vuotias.)

Omakustanteelle Finlandia?

Toivon, että surullisista uutisista huolimatta kaikkia genrejä kirjoitettaisiin. Taktinen kirjoittaja saattaa alkaa kirjoittaa tekstiä, jonka mieltää yltävän palkintopallille. Elämä on liian lyhyt taktikoinnille, joten neuvon kirjoittamaan tekstiä, joka tuntuu omalta.

Kulississa on aina ollut paljon suhmurointia ja epäoikeudenmukaisuutta. Asiat menevät vaikeiksi, kun raha on läsnä keskustelussa. Silloin ihminen ei välttämättä tee itselleen parhaita ratkaisuja. Mikäli kustantajan toiminta ei vakuuta, voi aina tehdä omakustanteen.

Kiinnostavaa olisikin nähdä, milloin omakustanne pääsee Finlandiaan ehdolle. Tai voittaa palkinnon. Sanotaan, että Finlandia-palkintoa ei voiteta, vaan se myönnetään ansioituneimmalle teokselle (Vaarala 2018). Omakustanteille kyseessä olisi kuitenkin kirjaimellinen voitto.

Tiesitkö…?

Omakustanteen voi myös lähettää Finlandia-esiraadille. Osallistumismaksu on 85 e/kirja. Osallistumisohjeet ja säännöt Suomen Kirjasääntiön sivuilta.

 

Lähteet

Kustantajat (2018) ’Bestsellerit’ [online] http://kustantajat.fi/bestsellerit [Accessed 12.2.2018]

Vaarala, N. ’Ennalta karsitut’ in Helsingin Sanomat 11.2.2018. [Online] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005561098.html [Accessed 12.2.2018]

Kuva: Unsplash

 

 

Onko kirjoituskurssi ohituskaista kirjailijaksi?

chuttersnap-350551

Helsingin Sanomien sunnuntaina 22.10. ilmestyneessä artikkelissa, Unelma oman romaanin julkaisusta saa suomalaiset hankkiutumaan jopa tuhansien eurojen kursseille – Onko kirjailijan ammatti muuttumassa maksukykyisten etuoikeudeksi?, aiheena oli kirjoituskurssien vaikutus kustannuskynnyksen ylittämisestä.

Artikkelissa pohdittiin kirjoituskurssien suurta suosiota, niiden tarpeellisuutta ja mainittiin myös sana ohituskaistakin – pääseekö kurssille osallistuja helpommin kiinni kustannussopimukseen?

Olen edelleen sitä mieltä, että kirjoittajakoulutus on tärkeä osa kirjailijaksi kasvamista. Sitä se on ollut ainakin minulle. Opiskelin Oriveden Etäopistossa luovan kirjoittamisen perus- ja jatkokurssit sekä tein Työväen Akatemiassa luovan kirjoittamisen perusopinnot (25 op) sekä opiskelin akatemian omia kirjoituskursseja.

Oma kirjoittamiseni parantui huimasti kurssien aikana. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, vaan työkaluja voi hyödyntää suoraan pakista.  Kurssit avasivat silmäni ja saivat näkemään tekstini kokonaisuutena, mutta myös kyseenalaistamaan miksi olen jonkin valinnan tehnyt.

Osa artikkelissa haastatelluista kustannustoimittajista näki kirjoituskurssien suuren suosion jopa haitallisena. Vaikka tekstit ovat loppuun asti hiottuja, kirjoittajan ääni saattaa puuttua kokonaan.

Tavallaan ymmärrän näkökulman, toisaalta en. Jos kirjoittaja alkaa matkia jotain tiettyä kaavaa, koska ajattelee sen olevan hyväksytty tapa kirjoittaa, muodostuu siitä ongelma. Mikäli kirjoittaja ottaa kurssin parhaat ainekset ja muodostaa niistä jotain omaa, ongelmaa ei mielestäni ole.

Kirjoituskurssi ei ole ohituskaista. Kursseilla tehdään paljon töitä, enemmän kuin yksilö tekisi kotona ja mikä parasta, kirjoittaja tulee tietoiseksi omasta tekstistään. Se ei kuitenkaan ole tae kustannussopimuksesta.

Käymilläni kursseilla ei ollut kustannustoimittajan vierailua, mutta en silti sanoisi jääneeni paitsi jostain. Ja vaikka kusti olisikin tullut käymään, en olisi ollut valmis.

Olen kuitenkin samaa mieltä artikkelissa haastateltujen kustien kanssa, että tärkeintä kirjoittamisen ja kirjoituskurssien lisäksi on lukea. Lukea paljon kirjoja.

Lukeminen on vielä tärkeämpää kuin kirjoittaminen. Lukemisen nautinto, se on yksi parhaista elämässä. Jos ei tunnu sitä nautintoa itse kirjoja lukiessa, miten voi välittää sen omille lukijoille? On myös hyvä olla perillä mitä on jo tehty ja missä kirjallisuus liikkuu, jotta ei tule kirjoittaneeksi jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Nostaisin tehokkaammaksi ohituskaistaksi kirjoituskurssien sijaan kuitenkin suhteet. Mikäli olet Stubb, Paperi T, tai töissä Mia Kankimäen tapaan kustantamossa, tie kirjailijaksi avautuu helpommin.

Photo: Unsplah