Selkein rakenteellinen muutos nykyaikaisessa romaanissa on muodon pirstaloituminen. Kirjailijat omaksuvat yhä useimmin epälineaarista kerrontaa ja lyhyitä, itsenäisiä jaksoja.
Helsingin Sanomien kulttuuri-tiimin kirjallisuuden uutispäällikkö Aino Miikkulainen kirjoitti kolumnissaan (HS 2026), että viime vuosina julkaistuissa romaaneissa näkyy sosiaalisen median vaikutus niin muodossa kuin omakohtaisissa aiheissa.
Jutussa mainitaan syksyllä 2024 alkanut kolmen suomalaisen yliopiston Kirjailija tarinataloudessa -tutkimushanke, joka tutkii sosiaalisen median vaikutusta kirjallisuuteen ja kirjailijoihin. Tutkimus keskittyy tarkastelemaan sosiaalisen median julkaisulogiikkaa, joka korostaa henkilökohtaista kokemuspohjaa.
Kaunokirjallisuuden muoto on lyhentynyt
Luvut ovat lyhentyneet niin, että yksi luku voi taitettuna olla vain 1–3 sivua. Miikulainen tuskailee, kuinka kirjailija ei syvennä henkilöhahmoja, kuvausta tai tarinaa. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien tarinan täytyy temmata mukaansa. Viime vuosina suosittu autofiktio näkyy edelleen julkaistuissa kirjoissa.
Olen huomannut Miikulaisen tavoin, kuinka lukujen sisälläkin tapahtuu usein jakoa lyhyisiin kohtauksiin tai osioihin. Myös romaanin pituudet ovat lyhentyneet: 250 sivua näyttää nykyromaaneissa lähes tavalliselta kuin vuosikymmeniä sitten 350 sivua tuntui olevan normi.
Esimerkiksi Salli Karin Vedestä ja Surusta (2024, Siltala), Elli Salon Keräilijät (2025, Otava) ja Iida Turpeisen Elolliset (2023, Kustantamo S&S) kirjoissa on paljon lyhyitä kohtauksia ja lukuja. Jokaisen teoksen sivumäärä jää alle 300 sivuun.
Kulutamme yhä enemmän lyhyitä informaatiopätkiä – niin lukijoina kuin kirjailijoinakin.
Helppo selitys on, että kirjojen lyhentyneet luvut heijastavat hektistä elämäämme. Lukijan keskittyminen ei riittäisi enää pitkiin kuvailuihin ja henkilöhahmojen kehittämiseen. Lukijat ovat siis tyhmentyneet.
Kirjastolainojen perusteella väite lukijoiden tyhmentymisestä ei pidä paikkansa.
Monia klassikkoteoksia ei löydy kirjastojen hyllyiltä, vaan niihin on varausjono. Esimerkiksi Dostojevskin Rikos ja Rangaistus (1866), Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1937), Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ja Mitchellin Tuulen viemää (1936) vaativat varauksen, sillä ne ovat jatkuvasti lainassa.
Lukija tuskin tarttuu kirjaan, jos pitkä muoto ei häntä kiinnosta. Kerronnan pirstaloituminen ei houkuttele häntä lukemisen pariin. Hän jatkaa mieluummin lyhyiden some-päivitysten tai lyhytvideoiden kuluttamista.
Pirstaleinen muoto on tehokeino
On oikeastaan vaikeampaa muodostaa yksittäisistä kohtauksista kokonaisuus ja syvällinen ymmärrys kuin lukea pitkää romaania, jossa tarina ”otetaan annettuna”.
Itse ajattelen, että pirstaloinen muoto on tehokeino, joka luo vaikutelman kiireestä. Lyhyt ja tiivis rakenne muistuttaa lukijaa päivittäin kokemastamme informaatioähkystä. Lukijan täytyy etsiä vihjeitä jatkuvasta asioiden ja ajatusten tulvasta, jotka vaikuttavat ensinäkemältä irrallisilta.
Asiat vyöryvät päälle.
Myös ajatusten rajaaminen onnistuu paremmin rakenteellisesti, kun kohtaukset ryhmittyvät visuaalisesti.
Näkyvätkö tehokkuus ja taloushuolet kirjoissa?
Olen myös viime aikoina miettinyt, että onko romaanin taloudellisempi muoto ajan kuvaa. Karsiiko tehokkuuden eetos kirjasta ajatuksia, kohtauksia ja virkkeitä?
Asia täytyy ilmaista nopeasti, ytimekkäästi ja selkeästi. Sitä joka puolella toitotetaan: etenkin meillä viestinnässä. Moni kirjailija pyrkii myös taloudelliseen ilmaisuun. Näkyvätkö tehokkuuden vuodet siinä, että tarinan kehittämiselle ja pitkille kuvailuille ei jää sijaa?
Entä vaikuttavatko esimerkiksi nousseet painokustannukset kirjan sisältöön?
Kallein näkemäni uutuusromaani maksoi 39,90 euroa. Adlibriksen top 30 -listalla kirjojen hinnat liikkuvat 8,90–38 eurossa (hinnat 27.5.2026). Kustantamot ovat tietoisia, että yli 40 euroa maksava kirja ylittää jo kuluttajan kipurajan.
Katse paperiin ja oman navan ulkopuolelle
Tarkoittaako romaanin muodon lyhentyminen väistämättä vähempiarvoista kirjallisuutta? Ei minusta. Tarinan laatu ei korreloi sanamäärän kanssa.
Uskon, että lyhyt muoto ”trendaa” kirjallisuudessa, kuten autofiktio, historialliset romaanit tai romantasya. Muutaman vuoden päästä tiiliskiviromaanit saattavat tehdä jo paluun vastavoimana hektiselle elämälle.
Ja mitä tulee itsekeskeisyyteen, niin kirjailijat kirjoittavat usein siitä, mistä tietävät parhaiten.
Silti autofiktio on genrenä tuntunut itselleni epämiellyttävältä ja -kiinnostavalta – niin kuin generatiivinen tekoäly tekstintuotannossa. Kirjoittamisessa parasta on kuvitella, luoda ja oppia tuntemaan henkilöhahmonsa.
Mutta minä menen usein sieltä, mistä aita on korkein.