Tehokeinoja: elävöitä tekstiä!

Tehokeinot ovat työkaluja, joiden avulla tekstistä saa tehtyä mielenkiintoista. Joskus teksti saattaa tuntua tylsältä, tunkkaiselta tai tasapaksulta. Siitä saattaa silloin puuttua ”välivärejä”, jotka tekevät tekstistä elävän ja saavat lukijan innostumaan.

Olen aikaisemmin puhunut, että kaunokirjallisessa tekstissä pääsääntöisesti (ja kärjistetyn pelkistetysti) kolme komponenttia vuorottelevat: kuvaus, toiminta ja dialogi. Joskus ne vaativat vaihtelua rakenteeseen, jotta tekstiä on kiinnostavaa lukea. Mitä vaihtelu sitten on kirjoittajan näkökulmasta?

Teoreettisella tasolla puhuminen ei välttämättä avaa asiasisältöä tarpeeksi, joten kirjoitan tehokeinoista mahdollisimman konkreettisesti. Seuraavaksi avaan tehokeinojen aatelia: toistoa, vyörytystä, lauseenrakenteiden muuttamista, äänteillä leikittelyä, kielikuvia sekä teemoja.

Toisto

Toisto on ehkä yksi helpoimmista keinoista lisätä tehoa tekstiin. Toistamalla tärkeäksi koettua sanaa, tapahtumaa tai objektia lukijalle tehdään selväksi, että toistettu asia on tärkeä. Miellän toiston samankaltaiseksi kuin lähikuvan elokuvassa; lukijan huomio kiinnitetään johonkin tärkeään asiaan tarinan kannalta.

Vyörytys

Kuvittele mielessäsi lumipallo-efekti, joka alkaa ehkä mitättömästi, mutta vyöry voimaantuu eksponentiaalisesti. Kun tämän perusperiaatteen siirtää kaunokirjalliseen tekstintuottamiseen, puhutaan vyörytyksestä.

Käytän vyörytystä mm. silloin, kun haluan tekstiin kiireen tuntua tai, kun henkilöhahmon pään sisäinen kela raksuttaa ajatuksia eteenpäin. Vyörytys toimii mm. parhaiten silloin, kun käyttää ensin pitkiä lauseita, jotka kirjoittaja pilkuttaa lukijalle luettavaan muotoon, ja lyhentää lauseiden pituutta loppua kohden muutaman sanan pituisiksi.

Vyörytyksen ei tarvitse olla yhden lauseen mittainen vaan sen voi jakaa myös moneen eri lauseeseen ja kappaleeseen. Vyörytystä voi myös hyödyntää tajunnanvirrassa.

Annan esimerkin vyörytyksestä:

”Tämä hetki pysyisi Hänessä aina eikä hän halunnut unohtaa yhtään yksityiskohtaa. Napin kolahdus parkettia vasten. Olivian pelästynyt katse, vihaa tulviva katse, häpeä. Hiusten piiskaava kosketus kasvoilla. Oven aukaisu. Kellon kilahdus. Liikenteen melu, Olivian korkokengät asfalttia vasten. Oven sulkeutuminen. Puheensorina. Napin vieriminen. Stop. Kasvot.” (Mariia Kukkakorpi, Henkäyksiä (2015) sivu: 119)

Huomaa myös esimerkkitekstissä esiityvä aistillisuus: äänien ja tuntoaistin hyödyntäminen.

Lauseenrakenteiden muuttaminen

Jos lauseet alkavat jatkuvasti samalla tavalla (esim. subjekti + predikaatti + objekti), voi lukemisesta tulla helposti hyvin puuduttavaa. Kirjoittajan kannattaa aktiivisesti pitää mielessä lauseenrakenteet ja kirjoittaa monipuolisesti.

Mikäli huomaat aloittavasi lauseet tai kappaleet aina samalla tavalla, kannattaa tietoisesti muokata niitä eheämmäksi. Esimerkiksi voit käyttää eripituisia lauseita; lyhyitä ja pitkiä vaihtelevasti. Lisäksi lauseen voi aloittaa päälauseen sijaan sivulauseella. Liian radikaalisti ei kannata kuitenkaan sanajärjestystä muuttaa, sillä muutoin lauseesta voi tulla vaikeasti luettavaa.

Äänteillä leikittely

Loppusoinnuilla kikkailu ei ole pelkästään lyyriikoiden juttu. Tekstiä voi elävöittää mm. alkusoinnuilla, sanoilla, joiden tavumäärä on sama, tai sanoilla, joiden alkukirjain alkaa samalla kirjaimella.

Kielikuvat ja retoriikkaa

Ehkä yksi tavanomaisista asioista kirjallisuudessa on käyttää kielikuvia eli metaforia (”Hän on kallioni”), siksi jätin se vasta toisiksi viimeiseksi listallani. Kielikuvia ovat metaforan lisäksi mm.

• personifikaatio eli elottoman eloollistaminen (”Hiljaiset seinät”),
• vertaus eli kuin-sanan käyttäminen (”Hän on hidas kuin etana”) tai
• oksymoron eli lausahdus, joka on itsessään ristiriidassa (”Sydämetön ihminen”)

Lisäksi tehokkaita keinoja elävöittää tekstiä on käyttää mm. ironiaa, retorisia kysymyksiä tai vastakkainasettelua.

Teema ja symbolismi

Toisinaan tekstiin voi ujuttaa jonkin teeman. Virginia Woolf käyttää taidokkaasti värejä hyödyksi tunnelmakuvauksissa sekä ottaa tietoisesti poliittisesti kantaa kirjoittamalla toistuvasti mm. valkoista, vihreää ja violettia, jotka symboloivat feministisen liikkeen tunnusvärejä. Orlando (1928) on hyvä esimerkki Woolfin kirjoista, missä värejä käytetään tehokkaasti.

Lisäksi erilaisia symboleita voi käyttää: mm. eläimiä, luontoaiheita, matemaattisia symboleja tai poliittisia symboleja ( <- suosittelen varovaisuutta viimeiseen).

Tehokeinojen käytöstä

Tehokeinot ovat kuin mausteita: niitä kannattaa käyttää säästeliäästi, jotta ne huomioidaan oikeissa paikoissa tekstiä ja antavat tehoa kohtaukseen. Liikaa käytettynä ne saattavat mm. viedä tehoa lauseilta, kummastuttaa tai ärsyttää lukijaa. Tehokeinoa valittaessa kannattaa kysyä itseltään miksi aikoo käyttää sitä ja mitä sen käyttö saa lukijan ajattelemaan, ja ennen kaikkea ajaako se oikeaa tarkoitusta. Tehokeinojen heitteleminen sinne sun tänne ei lisää tekstin arvoa.

Tehokeinot ovat tehokeinoja, kun ne tekevät kirjaimellisesti tekstistä tehokkaampaa eivätkä välttämättä hyppää riveiltä silmille. Oikeen käytettynä ne tekevät tekstistä kiinnostavaa, mutta lukija ei välttämättä niitä edes huomaa. Omalla tavallaan ne rytmittävät tekstiä sekä mahdollisesti luovat myös metatasoja.