Kirjailijat eivät kiinnosta suurta yleisöä. Laulajille, malleille, misseille, näyttelijöille, urheilijoille ja jopa taviksille on omia tosi-tv -ohjelmia. Kirjailijat jäävät kaiken ulkopuolelle. Heidän luonaan ei yökyläillä eikä heitä pyydetä esittämään teoksiaan tai kertomaan tekstiensä syntytarinoita televisiossa parhaimpaan katseluaikaan.
Stereotyyppinen kirjailija on siinä 60 vuoden iän saavuttanut mies tai nainen, useammiten mies. Stereotyyppinen mielikuva kirjailijasta oli ehkä vielä pari vuosikymmentä seuraavanlainen: viinaan menevä, tupakalta haiseva, pöhöttynyt keski-ikäinen mies.
Sittemmin kirjailijakunnasta on (onneksi) tullut kirjavampi ja monipuolisempi. Sanomalehtien kulttuurisivuilla poseeraa nykyään runsaasti kirjailijanaisia sekä eri kulttuuritaustan omaavia kirjailijoita.
Kaikkia haluavat hyviä tarinoita. Kirjoittaminen on kuitenkin hidasta, mikä tuntuu olevan kaiken tässä ajassa olevan vastakohta. TV-sarjan koko tuotannon voi ahmia yhdeltä istumalta Netflixissä ilman, että tarvitsee odottaa viikkoa nähdäkseen seuraavan jakson. Tarinan kirjoittamiseen voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä, kuten Nathan Hillillä esikoiskirjansa Nixin (2016) tai Donna Tartilla Tikli teoksen (2013) kirjoittamisessa.
Odottaminen ja näennäisesti tulokseton toiminta ei jaksa kiinnostaa. Kärsivällisyys ja elämisen hitaus ovat hyveitä, jotka kuuluvat menneisyyteen.
Haluaako tarinankertoja kuitenkaan tulla kuulluksi muutoin kuin tekstinsä kautta?
Mitä tarjottavaa kirjailijoilla on tähän aikaan muuta kuin aikalaiskritiikkiä? Lukemisen tärkeydestä toitottaminen tuntuu kuin puhuisi kuuroille korville tai teinille. JOOJOO, tiedetään.
Ovatko kirjailijat lopulta tylsempiä kuin tarinansa, liian tavallisia astuvaksi valokeilaan? Tavallisempia kuin tavikset, liian ennalta-arvattavia ja tasapainoisia, jotta heistä saisi kiinnostavaa tv:tä. He eivät olekaan tarinoidensa sankareita vaan ovat samaa kastia lukijan kanssa.
Kaikkitietävä kertoja ei tiedäkään kaikkea.
Kuva: Unsplash
Epilogi – Jälkisanat 
1 Comment