Sivuraiteilla: Haasteista

Haaste. Haasteellinen.

Ikävän kuuloisia sanoja. Kuulostaa siltä, että ne haluavat jotain. Ja niinhän ne haluavatkin — nimittäin vaivannäköä ja muutosta.

Ajattelin ennen, että haaste on kuin sellainen yleisurheiluradalla oleva vesieste-aita. Väsynyt juoksija joutuu hyppäämään sen yli joka kierroksella ja pelätä kaatuuko kivuliaasti aidan reunan kautta veteen. Haaste.

Haasteet ovat kuitenkin tarpeellisia elämässä, sillä ne nostavat meidät pois mukavuusalueeltamme. Ja kuulkaas, mukavuusalueen ulkopuolella taiat tapahtuu.

Kaikki kirjoittajat tietävät, että jos henkilöhahmoilla on koko ajan tosi kivaa ja kaikki menee mukavasti, on tarina todella tylsä. Tarinaa ei edes kannata kertoa, sillä siinä ei ole mitään kerrottavaa – missä konflikti, jännite ja henkilöhahmon henkinen kasvu?

Minä en ajattele, että haasteellinen on samaa kuin huono, mahdoton tai vaikea. Olen tietoinen monen näkökulman ja aspektin sovittamisesta yhteen, enkä todellakaan pidä niitä itsestään selvänä. Haaste tarkoittaa minulle ennen kaikkea kiinnostavaa aivopähkinää ratkaistavaksi tai itsensä likoon laittamista. Se on välillä vaikeaa, mutta ennen kaikkea mahdollista.

Olen oppinut pitämään haasteista, vaikka niitä ei aina voi ennakoida. Asiat tapahtuvat usein kolmen sarjoissa ja sitten kaikki rysähtää kerralla päälle. Myöhemmin sitä aina miettii, että miten helkutissa selviydyin kaikesta niin hyvin, vaikka hetken näytti, että kaikki pahimmat pelot käyvät toteen.

Itse asiassa olen oppinut ottamaan haasteita vapaaehtoisesti. Kun menee vaikeita asioita päin, ne eivät pääse yllättämään ja silloin kehittää taitoja kohdata haasteet tehokkaammin.

Minä vihaan juoksemista. Siksi ilmoitin itseni puolimaratonille. En ole täysin noviisi juoksuasioissa, sillä ”juoksin” sen kertaalleen vuonna 2012 ja selvisin. Tänä vuonna harjoittelu vähän jäi, mutta ei se mitään tavoitteeni on hurja: ehtiä maaliin 3h sisällä. Jos juoksen henkilökohtaisen ennätykseni upeeta, mutta jos en, no hätä!

Oleellista haasteista on muistaa, että niissä on kyse itsensä voittamisesta ei mistään muusta. Itsensä laittamisesta likoon, parhaansa tekemisestä, uusista kokemuksista tai pahimmillaan selviytymisestä. Ei ennätysten rikkomisesta, kauden parhaasta, upeista titteleistä tms. Ne sellaiset ovat vain muita varten.

Haluan haastaa jokaisen laittamaan itsensä likoon jollakin tavalla tänä kesänä. Hyppää benji-hyppy, heitä talviturkki ennen juhannusta, opettele kokkaamaan lempiruokaasi, opettele muutama fraasi vierasta kieltä lomamatkalle tai opettele nimeämään pihapiirisi kasvit – mitä ikinä oletkin aina halunnut tehdä, mutta et ole viitsinyt tai uskaltanut.

Ainut ehto on, että haaste ei saa millään tavalla liittyä kirjoittamiseen, sillä meidän kaikkien elämä on jo muutenkin täynnä kirjoittamista. Välillä pitää muistaa elää, jotta voi kokea ja saada lisää aihioita teksteihin.

Otatko haasteen vastaan?

Juoksen puolimaratonin lauantaina 19.5. Sportyfeel Helsinki City Run -–juoksutapahtumassa numerolla 9445. Saa tulla moikkaamaan ja ennen kaikkea kannustaa, jos Kukkakorpi näyttää väsähtäneeltä 😀

Mitä mietit, Mariia?

mohammad-amiri-427787-unsplash.jpg

Gradun palautukseen on suunnilleen viikko. Tästä johtuen en ole saanut aikaiseksi kokonaisia ajatuksia tai edes juttuaihioita. Sylissä lepää palapelin paloja, mutta ei voi olla edes varma, että ne ovat peräisin samasta palapelistä.

Siksi tämäkin kirjoitus on keskeneräinen ja täynnä puuttuvia paloja. Seuraavia ajatusryppäitä olen pohtinut viime aikoina.

Humanismin nykytila ja tulevaisuus

Humanismin nykytila ja tulevaisuus ovat puhuttaneet kovasti mediassa viime aikoina ja syystä. Humanististen alojen suosio laskee eikä humanismi kuulu Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Yhdyn valitettavasti Tuomo Salosen mielipiteeseen, että sivistykselle ei enää anneta Suomessa arvoa vaan kapitalistiset arvot ovat tulleet tilalle. Tilanne ei kuitenkaan ole mielestäni niin toivoton, sillä aikajanalla tulee usein monenlaisia notkahduksia. Innovaatioaallon jälkeen ihmiset kaipaavat taas humanismia.

Milloin on taas humanismin aika?

Suomalaisen musiikin nykytila

Suomalaisen musiikin nykytila itkettää. Valtavirtamusiikin sanat ovat usein niin huonot, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Sanoituksissa toistuu paikoitellen kaikki kliseet ja ennalta-arvattavat koukut. Juha Tapion Sydän, jota rakastan – voi pojat, voiko kauempaa enää lähteä kohti aihetta? ”Jo muinaiset kreikkalaiset…”

Miksi kirjailijat ja musiikintekijät eivät tee enemmän yhteistyötä keskenään!?

Menestys – mitä se on?

The Voice of Finland (TVOF) juuri päättyneellä kaudella kilpailijoilta kysyttiin usein unelmia. Ne noudattivat samaa kaavaa: laulaa täydelle Hartwall-areenalle, myydä kultalevyjä, valloittaa sekä kotimaisen yleisön sydämet että kansanväliset tai olla muuten vaan menestynein suomalainen laulaja.

Ei siinä mitään, suuria unelmia saa olla. Unelmat ja realiteetti harvoin vain kulkevat samaa polkua. Vaikka kulkisi unelmansa polkua ei se välttämättä enää tunnu unelmalta.

TVOF kiteyttää kuitenkin karusti tilanteen luovilla aloilla: hyviä ja erinomaisia kilpailijoita on paljon. Ei riitä enää, että on hyvä eikä edes erinomainen, kun ”seuraavaan vaiheeseen” pääsee vain 50% kilpailijoista. Enemmän painoa on tuurilla kuin talentilla sekä persoonalla ja kontakteilla.

Menestyminen ja sen tarve näyttää olevan suuri jokaisella, mutta mitä on menestyminen nykypäivänä?

Kultit ja manipulaatio

Luin tammikuussa Emma Clinen teoksen The Girls (2016), joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Haluaisin ajatella, että olisin resistanssi manipulaatiolle enkä ainakaan lähtisi muiden joukossa tekemään hulluja.

Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, en ole enää varma. Manipuloijat osaavat olla helvetin vakuuttavia. He osaavat iskeä herkkään kohtaan ja kääntää siten kurssin kohti omaa agendaansa.

Voiko ketä tahansa manipuloida tekemään mitä tahansa?

Girls TV-sarja

Olen myöhäisherännäinen Girlsin suhteen. Kuinka virkistävää on nähdä kerrankin naiset samaistuttavina yksilöinä ilman Hollywoodin tähtipölykuorrutetta. Just tolta mäkin näytän aamulla ja isot rispektit näyttää naisen vartalo sellaisena, kun se on!

Sarja osuu ja uppoaa myös kirjoittajiin, sillä Hannah (Lena Dunham) kamppailee kirjailijaksi tulemisen kanssa. Parasta on myös realistisuus: kandilla ei saa enää huippuduunia vaan New Yorkissa selviytyäkseen pitää tehdä silppuduuneja. Dunhamin luoma sekä tähdittämä sarja saa ison suosituksen kaikkien sukupuolten edustajille.

Milloin Suomen telkkarissa nähdään kiinnostavia ja oikeasti samastuttavia naishahmoja?

Kyniä loppuvuodeksi

Pilot Hi-Tec-c Maica 0.4mm on ehdoton lempikynäni. Parasta on terävä kärki ja vaivaton kirjoitustuntuma. Vastaanotin juuri 15kpl uudelleentäytettäviä mustesäilöitä kolmeen Pilot-kynääni. Edes tullimaksut eivät haitanneet. Mustetta riittää ainakin vuodeksi. Yeah!

Olisiko minulla pian vihdoin aikaa kirjoittaa luovia projektejani?

 

Kuva: Unsplash

Lähteet

Kantola, A. ’Humanististen alojen suosio laskee, eikä kaikkia opiskelu­paikkoja edes saada täyteen – ”Mielikuvat ovat todella vahvoja ohjaajia”’. Helsingin Sanomat. 19.3.2018 [Online] https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005608100.html [26.4.2018]

Lyytinen, A. ’Guruilu ja pitchaus uivat yliopistoihin, tekoälymystö jyräsi humanistit – siksi tarvitaan sivistyneistön vastaisku’. Helsingin Sanomat. 22.4.2018 [Online] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005649550.html [26.4.2018]

Salonen, T. ’Suomessa vallitseva ilmapiiri ajoi minut osaksi aivovuotoa’. Helsingin Sanomat. 25.4.2018. [Online] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005654384.html [26.4.2018]

Virginia Woolfin päiväkirjat

7703au

Jos Woolf saisi tietää, että hänen päiväkirjansa olisi painettu kirjasarjaksi, hän todennäköisesti suuttuisi. En voi moittia häntä, niin minäkin suuttuisin. Ristiriitaisissa tunnelmissa selailin kaupassa Woolfin päiväkirjaa ja pohdin millaisia ajatuksia upea kirjailija on tallentanut sivuille. Uteliaisuus kuitenkin voitti, sillä halusin päästä Woolfin pään sisään.

Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, toimittaja sekä kulttuuripersoona. Hänet tunnetaan mm. modernin kirjallisuuden merkittäväksi tekijäksi, tajunnanvirta-tekniikasta sekä feministisestä otteestaan. Hän omisti yhdessä miehensä Leonard Woolfin kanssa kirjapainon, jossa he painoivat Virginian kirjoja. Virginia Woolfin voi siis ajatella olevansa oman aikansa omakustantaja.

Woolf on itselleni hyvin tärkeä kirjailija monella tapaa. Opiskelin hänen kirjojaan luovan kirjoittamisen opintojeni aikana, innostuin modernista kirjallisuudesta ja hänen tekstinsä osuivat oman elämäni murrejaksoon, jolloin päädyin lopulta muuttamaan Englantiin.

Kirjassani Henkäyksiä (2015) on intertekstuaalinen viittaus Woolfin Mrs. Dalloway (1925) kirjaan, sillä halusin omalta osaltani kunnioitaa häntä tekstilläni. Kuten Clarissa Dalloway, myös Ella kuvittelee vastapäisen asunnon naisen tuijottavan ja tuomitsevan katseellaan sekä olemassaolollaan.

Woolfin päiväkirjat sisältävät merkintöjä elämästä, kirjoittamisesta sekä ihmisistä Woolfin elämässä. Se on oikeastaan kiinnostavin tapa lähestyä henkilöä sellaisena kun hän on ollut, sillä päiväkirja on niin henkilökohtainen ja sensuroimaton.

Parasta tietysti kirjoittajan näkökulmasta on kuinka Woolf raportoi kirjoittamisen sujumista ja päivien kulkua, kuten seuraavassa katkelmassa:

”Saatuani valmiiksi aamupäivän kirjoitusrupeaman & täytettyäni kokonaisen sivun, mikä ei ole lainkaan hassumpi saavutus, kellon on 11:20, & voin yhtä hyvin antaa mieleni juosta reittinsä loppuun tällä maallisemmalla tantereella.” (s. 235)

Siis, mitä; Virginia Woolf piti yhden kokonaisen liuskan kirjoittamista päivässä hyvänä suorituksena!? Hän sentään kirjoitti työkseen! Ehkä sitä voisi olla itselleen armollisempi ja lempeämpi. Kun kerta Woolfkin…

Woolfin päiväkirjat sisältävät hyvin henkilökohtaisia merkintöjä kirjailijan elämästä ja toisinaan siellä on piikikkäitä mainintoja kanssaihmisistä:

”Nelly Cecil tuli tänne kello 12 ja lähti 4:30. Kuinka karkeilta & jopa sotkuisilta hän saikaan meidän nurkkamme näyttämään! Huoneet pimenivät silmissä, hopeat tummuivat, kananlihat kuivuivat & posliini haaleni.” (s. 71)

Kun asuin Lontoossa, kävin Richmondissa, jossa Virginia ja Leonard Woolf asuivat ja jossa tämä kuuluisa kirjapainokin sijaitsi. Richmond on mahtava paikka: vehreää, paljon luontoa ja vanhoja taloja. Harmi vaan, että muilla ei ole sinne mitään asiaa kuin turisteilla tai varakkailla löndönereillä, sen verran kallis paikka Richmond on nykyään asua. Kallis, mutta hyvin viehättävä.

Päiväkirjan sivuilta huokuu jatkuvasti sympaattinen, kunnianhimoinen sekä itseironinen henkilö. Ihminen, joka tuskin näyttää todellista itseään juuri kenellekään:

”Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki elit, olivat ihmeellisiä.” (s. 109)

Päiväkirjassa kiinnostavaa on myös kuinka Woolf tallettaa jokapäiväistä elämää, ikään kuin raportoi sitä muistiin tulevan varalle. Shillingit ja pennyt kuulostavat korvaan pikku rahalta, mutta 20-luvulla se on varmasti ollut suuri raha:

”Ruoan hinta on tippunut pennyn sieltä, toisen täältä, mutta kirjojen hinnoissa ei näy juuri muutoksia. Maito on kallista, 1 pennyä neljännesgallonalta. Voi on pudonnut 3 shillinkiin, mutta se on tanskalaista. Kananmunat – en tiedä kananmunien hintaa.” (s. 109)

Virginia Woolf kärsi masennuksesta liki koko elämänsä ajan ja kuoli tungettuaan kiviä takkinsa taskuun ja hukuttauduttuaan jokeen. Päiväkirjojen sivuilta masennusta ei heti huomaa, mutta tietty tummanpuhuvuus toistuu tekstistä ajoittain:

”Kaksi viikkoa on jo vierähtänyt. Aika kuluu nopeasti – liian nopeasti. Kunpa sitä voisi siemailla hitaasti & herkutella jokaisen hetken jokaisella pisaralla! Olen ajatellut viimeisen parin viikon ajan ensimmäisen kerran testamenttini tekemistä, jos totta puhutaan. Toisinaan minusta tuntuu, etten saa tämän rasituksen vuoksi milloinkaan kirjoitettua kaikkia niitä kirjoja, joita minulla on mielessäni. Kirjoittamisessa pirullisinta on se, että se edellyttää jokaisen hermon pysyvän pingotettuna. Ja juuri siihen minä en pysty…” (s. 155)

Woolfin päiväkirjat ovat elämän makuiset; runsaat, levällään ja täynnä elämän välivärejä. Vaikka suurin osa päiväkirjanmerkinnöistä on elämän raportointia, huokuu se älykästä pohdintaa mutta myös kipuilua. Siihen minä samaistun.

Miten lohduttavaa, että Woolfkin on ollut epävarma itsestään ja kirjoittamisestaan. Että hänkin oli vain ihminen. Neromyytti murrettu.

Pssst! Mikäli Virginia Woolf ja Mrs. Dalloway kiinnostaa enemmänkin, suosittelen luettavaksi Michael Cunninghamin Tunnit (2000) tai katsottavaksi kirjasta tehdyn elokuvan Tunnit (2002). Kummatkin on tosi jees.

Lainaukset: Woolf, V. (2015) Päiväkirja II. Suomentanut: Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas kustannus: Turku. (Huom! Päiväkirja II kattaa ajanjakson 1920-1925)

Kuvat: Penguin Books Australia ja Mariia Kukkakorpi

Mysteerilähetyksen arvoitus

Pahoittelut, että minusta ei ole kuulunut hetkeen. Influenssa kaatoi minut sänkyyn ja voimat ovat riittäneet vain Netflixin play-painikkeen painamiseen. Mielessäni odottaa monta juttu-ideaa, mutta sitä ennen jaan tarinan elävästä elämästä; muutaman viikon takaisen mysteerilähetyksen arvoituksen.

andrew-kambel-269602

Postiluukustani putosi kutsu noutaa lähetys lähikaupasta. Ei siinä mitään, paketteja on aina kiva vastaanottaa, mutta en ollut tilannut mitään. Merkkipäiviäkään ei ollut lähellä enkä odottanut lähetystä.

Mikä lähteys oli ja keneltä se olisi?

Koko paketti-asia vaikutti hämärältä jo heti alusta alkaen. Hämmästys vaihtui uteliaisuudeksi, joka vaihtui pian epäluuloksi. Mielessäni oli tuttu sanonta: ”Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se tuskin on.”

Yritin järkeillä lähetyksen sisältöä. Firma oli kotimainen, joten lähettäjäkin todennäköisesti oli. Olin osallistunut muutamaan kyselyyn, jossa arvottiin palkintoja – ehkä olin voittanut jotain? Muut vaihtoehdot: niitä ei juuri ollut.

Lopulta tein kuin kuka tahansa nykyihminen eli menin nettiin. Syöttämällä lähetystunnuksen hakukenttään sain selville, että lähetys oli suurehko paketti ja se oli lähetetty 5 päivää aikaisemmin. Lähetystunnusta seuraamalla ei kuitenkaan löytynyt tietoa löytynyt paketin lähettäjästä tai sisällöstä.

Lähdin uhmaamaan lumimyrskyä, sillä en jännitykseltäni saanut tehtyä hommia. Pian mieleeni nousi uusi mahdollisuus paketin sisällöstä. Päiviä aikaisemmin vanhempani olivat innostuneet omalla nimellä tilattavista mainoskynistä. Olin silloin mielestäni sanonut hyvin painokkaasti, että en halua ostaa omalla nimelläni varustettuja kyniä. Vanhempani tuntien toivoin, että minua ei odottaisi sata omalla nimelläni varustettua kynää touchpen -ominaisuudella.

Toinen kummallisuus sai minut epäilemään entisestään: pakettia ei oltu toimitettu lähikauppaan kuten yleensä, joten jouduin tarpoa 1.5 km lumisateessa toiseen kauppaan hakeakseni mysteeripaketin. Miksi paketti oli lähetetty juuri tähän kauppaan?

Naama jäässä ja ripset lumessa pääsin ”lähikauppaan”. Myyjä haki pakettini takahuoneesta. Se oli mitoiltaan suurehko lähetys, mutta painoi kuin höyhen. Paketin päällä olevassa tarrassa lähettäjän kohdalla luki: Kirjavälitys.

marco-bianchetti-532558-unsplash

Loogisen ajattelun rattaat lähtivät jälleen pyörimään vauhdilla. Päättely toi kolme mahdollista skenaariota: 1) paketti liittyi jotenkin kirjaani ’Henkäyksiä’, 2) seuraavaan kirjaani tai 3) tähän blogiin. Lähetys saattaisi hyvin sisältää markkinointimateriaalia tai muun lahjuksen. Olin pakahtua – oliko joku kiinnostunut minusta ja teksteistäni?

Suvussamme virtaa pessimismi, joten hetkellinen ilahtuminen muuttui jälleen epäluuloksi: olinko sittenkin joutunut ikävän huijauksen kohteeksi?

Minua yritettiin huijata aiemmin perustaessani toiminimeä, ja pohdin olivatko huijarit iskeneet jälleen? Voisinko avata paketin, jota en ollut tilannut? Miten pystyisin todistaa, että en ollut tilannut mitään? Ehkä joku yritti lavastaa minut. Kuka tahansa avaisi paketin ihan vain uteliaisuuden takia.

Kotona päätin tarkastaa sekä paketin että sen lähettäjän ennen avaamista, ihan varmuuden vuoksi. Takaisin siis Googleen: Kirjavälitys todella oli olemassa ja vaikutti pätevältä firmalta. Lähetystarraa huolellisemmin lukiessani näin tekstin, joka selitti paketin sisällön. Siinä luki: Tilaajalahja.

Rökälenauru päästi tukahdetun jännityksen ulos ja lennätti räät poskille.

Olin tilannut poikaystävälleni joululahjaksi Tiede-lehden ja olin unohtanut lehden kylkiäisenä tulevan tilaajalahjan kokonaan. Paketissa oli siis virtuaalitodellisuuslasit.

Iltapäivääni mahtui draamaa ja koko sen kaari.

 

Kuva: Unsplash

Projektisuunnitelma vuodelle 2018 ja uusia tuulia

picseli-6726

Ensiksi haluan pahoitella, että blogiini on tullut mainoksia. Ne ovat itsestäni täysin riippumattomia enkä valitettavasti voi niihin tällä hetkellä vaikuttaa. Koittakaa kestää tai sulkekaa silmänne rullatessanne niiden ohi.

Toiseksi haluan pahoitella, että tapahtumakalenterin joulukuun kohta jäi ammottamaan tyhjyyttään. Tapahtumia ei juurikaan ollut, ja mikäli oli, sain kuulla niistä vasta tapahtumapäivänä, jolloin niiden jakaminen olisi ollut epäreilun myöhäistä.

Vuosi on ollut poikkeuksellisen vilkas kirjoituskilpailujen suhteen. Todella poikkeuksellinen! Ei siis ole mikään ihme, että vuoden loppua kohden on hiljentynyt. Uskon vuoden 2018 tuovan myös uusia kiinnostavia kilpailuja tullessaan, joten kannattaa tarkkailla Kirjoituskilpailuja-sivua.

No, mitä minulle kuuluu?

Oikein hyvää. Sain elämäni ensimmäiset kirjastokorvaukset kirjoittamastani romaanista joulukuussa. Summa ei päätä huimaa, mutta kyllä se mieltä lämmittää kovasti. Mukavaa, että ihmiset ovat lainanneet kirjaani. Investoin tulot pitsaan ja olueen – oli oikein hyvä sijoitus.

Gradu vie oikeastaan kaiken kirjoittamiselle varatun ajan. En ole kirjoittanut projektejani juuri lainkaan, mutta ideoita puskee mieleen sitäkin enemmän. Minulla on sekalainen kokoelma ideoita suttupapereilla, puhelimessa, nenäliinoissa, post-it -lapuissa, sekä muistikirjassa nro 1, 2 ja 3. Onneksi gradu valmistuu toukokuuhun mennessä, joten saan luovuuteni sen jälkeen tehokkaaseen käyttöön.

Teen joka vuosi suunnitelman seuraavan vuoden projekteista. Lähinnä päätän, että mihin keskityn ja millaisella aikataululla. Tavoitteeni ovat usein aivan liian kunnianhimoisia ja optimistisia, mutta tavoitteita on silti kiva vetää itselle.

Työstän vuonna 2018 TV-käsikirjoitusta, jatkan nuorten kirjan kirjoittamista sekä kokeellisen tekstin tekemistä. Teksti on kokeellisen siksi, että en ole lyönyt vielä yhtään kirjainta Wordiin, vaan olen kirjoittanut ainoastaan käsin liuskoja. Lisäksi tekstin muoto ja rakenne pyrkivät haastamaan konventioita. Minulla on aavistus siitä, mitä tekstistä voisi tulla, mutta en halua suunnitella liiaksi. Antaa tekstin viedä.

Vuosi 2018 tulee olemaan muutosten vuosi. Muutosten ei välttämättä tarvitse olla isoja, mutta ne ovat silti elämää muotoilevia. Edessä on ainakin valmistuminen ja muutto. Suurimmat muutokset tulevat usein ilmoittamatta, joten jään odottamaan mitä vuosi 2018 tuo tulleessaan.

Mutta ennen sitä, levätkäämme ja hiljentykäämme jouluun.

Kiitos kaikille lukijoilleni kuluneesta vuodesta – on ollut ilo lukea palautettanne! Hyvää joulua ja upeaa uutta vuotta 2018! 

 

Kuva: Unsplash

Elämäni kirjoittajana

jeshoots-com-219386

Kirjoittaminen on suuri osa elämääni, oikeastaan mammuttimainen. Kliseisesti voisi sanoa, että en koskaan ajatellut voivani tehdä kirjoittamista kokopäiväisesti. Olinpa väärässä!

1. Luova kirjoittaminen kuuluu olennaisena osana arkipäivääni, vaikka en ehdikään kirjoittaa joka päivä. Se on kirjoittamisen muodoista minulle kaikkein tärkein, vaikka en hyödy siitä taloudellisesti. Luovuus saa rönsytä, pulputa ja ajelehtia tunnelman mukaan. Ainut sääntö on, että sääntöjä ei ole.

Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kehittelyssä, hautumassa tai odottamassa inspiraatiota: elokuvakäsis, TV-sarjan pilotti x 2, kirjasarja nuorille, psykologinen trilleri, ikuisuusprojekti nimeltä novellikokoelma ja pari muuta kaunokirjallista tekstiä, joista en vielä tiedä, mitä niistä tulee.

2. Lisäksi kirjoitan tätä blogia. Haluan tuoda avoimuutta luovan kirjoittamisen skeneen ja kannustaa muita kirjoittajia kasvamaan ja kehittymään. Yhden menestyminen ei ole toiselta pois eikä pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan.

trent-erwin-338084

3. Päivätyöni on myös pelkkää kirjoittamista. Teen töitä viestinnän ja markkinoinnin parissa, joten lauseiden viilaukselta ei pääse eroon. Asiatekstin kirjoittaminen vaatii erilaista silmää kuin kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – tekstin pitää olla usein mahdollisimmman informatiivista, ytimekästä ja lyhyttä. Monesti työ koostuu rönsyjen siivoamisesta ja oikoluvusta.

4. Sitten on vielä Pro Gradu. Lisää kirjoittamista, vaikkakin tieteellistä sellaista. Maisterin tutkinnon lopputyö, tuo kuumostusten kuumotus! Oikeastaan minusta on ollut kivaa tehdä sitä. Gradu on uusi haaste: älyllisesti, kirjoittajana kuin myös ihmisenäkin. Täsmällinen kirjoittaminen korostuu tieteellisen tekstin kirjoittamisessa ja se on mukavan erilaista muuhun kirjoittamiseen verrattuna.

*****

Minusta on toden totta tullut kirjoittaja, vaikka asiat eivät ole menneet niin kuin hurjimmissa kuvitelmissani. Tiedättekö niin, että kustannussopimus kirjoitetaan sulkakynällä, shamppanja suihkuaa, euroja satelee ja pitää kävellä julkisesti aurinkolasit päässä (talvellakin).

Mutta haittaako se minua? Ei lainkaan.

green-chameleon-21532

Sitä saa mitä tilaa, sanovat.

Ja toden totta. Myönnän, että 12-14 tuntia tietokoneen ruudun tuijottelua on toisinaan uuvuttavaa: töitä – gradua – luovat projektit. Yritän päivittää blogia kerran viikossa, mutta välillä se on haastavaa. Kun mieltä rasittaa jatkuvasti, pitää muistaa rasittaa myös kehoa. Toisinaan nojatuoliin rojahtaminen on houkuttelevampi ilmiö.

Kolmea asiaa en kuitenkaan vaihtaisi kirjoittamisen suhteen: onnistumisen tunnetta, jatkuvaa kehittymistä ja flow-tilaa.

Mikäli jokin noista kolmesta uupuu, on aika tehdä välillä jotain muuta.

Kuvat: Unsplash

Sivuraiteilla: Minä en tiedä

nicole-mason-19741

Tietoa käytetään vallan välineenä eri tavoin. Tietoa voidaan pihistellä kokonaan tai siitä voidaan kertoa vain osa, jolloin kokonaiskuva heikkenee ja näkee vain yhden näkökulman. Yleistä on myös puhua hienoilla termeillä ja sivistyssanoilla selittämättä niitä kanssakuulijoille.

Tiedolla voidaan monin tavoin nöyryyttää. Työskennellessäni asiakaspalvelussa kollegani ei koskaan välittänyt pomon inffoja ja hän piti siitä, että sai nolata minut asiakkaan edessä näyttävästi ja hyvin liioitellusti: ”Oh Mariia, you silly girl! Didn’t you know that we haven’t had rump stake on the menu for months?”

Jos ei tiedä, on tyhmä. Eikä kukaan halua olla tyhmä.

Minulla meni kauan oppia myöntämään rehellisesti, että minä en tiedä. Ehkä se on kasvatuksen, sosiaalisten paineiden tai yhteiskunnan synnyttämää, että pitäisi tietää kaikesta kaikki. Koko ajan.

Ei ole häpeä sanoa, että ei tiedä. Se on oikeastaan vahvuus. Tiede on opettanut minua ennen kaikkea, kuinka kaikki on epävarmaa eikä mikään ole sitä, miltä näyttää.

Kun kysyy tarkennusta: ”mitä tarkotit tuolla termillä?”, ”en olekaan kuullut siitä, mitä se tarkoittaa?”, osoittaa olevansa kiinnostunut. Toisinaan myös puhuja itse jää kiinni siitä, että vain kikkailee termeillä peittääkseen omaa epävarmuuttaan.

Jos sanon, että minä en tiedä, pian tiedän.