Me suomalaiset olemme matkija-kansaa etenkin kaupallisissa tuotannoissa. Odotamme, että muut yrittävät ja löytävät menestysreseptin, ja kopioimme sen sitten omiin nimiimme. Emmekä yleensä edes onnistu siinä kovin loistavasti.
Matkimisen ABC
Norjalaiset laulajakaksoset Marcus ja Martinus villitsevät. Suomalaiset laulajakaksoset Eino ja Aapeli pyrkivät villitsemään.
Ruotsalaiset tekivät hittisarjan Solsidan. Suomalaiset tekivät hittisarjasta Solsidan oman version nimeltä Onnela.
Poikkesimme ystäviemme kanssa taannoin uuteen ”salakapakkaan”. Lähes jokainen meistä oli käynyt aikaisemmin myös Trillby & Chadwickissä, jonka asiakaskokemus on loppuun asti viilattu. Emme voineet olla vertailematta näitä kahta kuppilaa keskenään. Jokaisessa asiassa Trillby & Chadwick vei voiton. Siellä oli sitä paitsi halvemmat (ja paremmat) drinkit kuin uudessa salakapakassa.
En sano, että ei saisi matkia tai ottaa mallia muualta. Sen sijaan loistavan konseptin apinoiminen vaatii munasoluja. Jos matkii hyvää, on lopputuloksen oltava parempi kuin alkuperäinen. Ihan ookoo ei ole silloin tarpeeksi.
Omaleimaisuus puuttuu
Scandinavian noir alkoi karkeasti 2010-luvulla. Genreä voi luonnehtia trillerimäiseksi rikossarjaksi, joka huokuu tummanpuhuvuutta mm. esteettisesti ja henkilöhahmoissa.
Ruotsalainen Silta on varmasti tunnetuin lajityyppinsä edustaja. Viime vuosina suomalaisetkin ovat tuottaneet noir genreä televisioon. Merkittävimpänä ovat olleet mm. Karppi ja Sorjonen.
Harmi vaan, että juna vähän niin kuin meni jo ja katsojat haluavat uutta materiaalia. Kun paras haippi on laantunut, jää jäljelle vain rippeet. Kukaan ei halua olla ihan kiva, sillä se on hajutonta, mautonta ja unohtuu nopeasti. Mikä tahansa on parempaa kuin olla ihan kiva.
Lisäksi käsikirjoittaja Tony Grison argumentoi vahvasti riskien ottamisen puolesta ja innostaa suomalaisia tekemään ”jotain omaa”. Grison ei haastattelussa pystynyt nimeämään yhtään suomalaista tv-sarjaa tai elokuvaa. Ei edes Kaurismäkeä. Tai luonnehtimaan, mikä on omintakeista suomalaista televisiota tai elokuvaa. (Yle 2018.)
En pysty oikein minäkään.
Rahoitus määrittää?
Aleksi Salmenperän ohjaama Tyhjiö ei saanut lainkaan rahoitusta Suomen Elokuvasäätiöltä, joka on Suomen merkittävin elokuva-alan rahoittaja. Tyhjiö on saanut loistavia arvosteluja mm. hesarissa, Aamulehdessä ja Ilta-Sanomissa.
Kävin katsomassa Tyhjiön ja se on Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (Hannaleena Hauru, 2017) elokuvan ohella upeinta Suomen leffaskenessä tällä hetkellä. Juuri tällaista oivaltavuutta, kantaaottavuutta sekä yllättyvyyttä suomalainen elokuva tarvitsee ollakseen kiinnostava ja uniikki.
Herää kysymys: mikä vaivaa Elokuvasäätiötä? Mitä siellä ajatellaan vai ajatellaanko mitään? Olisiko aika uudistaa organisaatiota?
Uusia ideoita ja tekijöitä riittää kyllä, mutta suurin rahoitus näyttää putoavan aina siihen samaan laariin ja samoille tekijöille.
Rohkeiden avausten aika
Mikä on meidän suomalaisten signature act?
Sitä pohtisin mielelläni uusien elokuvien parissa teatterisalin penkissä. Sitä kannattaisi myös Elokuvasäätiön miettiä. Historialliset sotaelokuvat on kaluttu jo niin monelta kantilta, että eikö olisi jo aika katsoa menneen sijasta tulevaan?
Aki Kaurismäkikin on eläköitynyt elokuvien teosta (Aamulehti 2017), joten viimeistään nyt on aika tukea rohkeita avauksia. Etenkin, kun Suomesta löytyy upeaa osaamista.
Kuva: Unsplash
Lähteet:
Aamulehti ’Aki Kaurismäki lopettaa elokuvien tekemisen’ 16.2.2017 [Online] https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/yle-aki-kaurismaki-lopettaa-elokuvien-tekemisen-24282053/ [5.10.2018]
Yle ’Suomalaiset katsovat kateellisina pohjoismaisten tv-sarjojen menestystä, mutta brittigurua kopiointi ei kiinnosta: ”tehkää jotain omaa”’ 10.9.2018 [Online] https://yle.fi/uutiset/3-10395088 [5.10.2018]
Epilogi – Jälkisanat 
1 Comment