The End – eli kuinka päättää tarina?

Loput ovat vaikeita, koska tarina ei koskaan lopu täysin. Tarinan loppu jättää lukijan asemalle, mutta henkilöhahmot saattavat jäädä elämään lukijan mielessä vielä pitkäänkin. Hätäisesti kyhätty loppu voi pilata koko tarinan, yllättävä loppu taas tuoda tarinaan uuden käänteen.

”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”

Sinikka Vuola ja Tommi Melender kirjoittivat tarinoiden lopuista kirjan nimeltään Maailmojen loput: kirjoituksia romaanitaiteesta (2018), jossa ruoditaan monen eri kirjan lopetuksia sekä mikä olisi oivallinen loppu tarinalle.

Olen aikaisemmin kirjoittanut tekstin onnellisista lopuista, joihin minulla on ristiriitainen suhde. Mielestäni tarinassa ei tarvitse olla aina onnellista loppua, sillä elämässäkään kaikki ei mene pelikirjan mukaan.

Silti moni lukija/katsoja suorastaan vaatii, että tarina päättyy tietyn kaavan mukaan.

Luin aikaa sitten Sisko Savonlahden keski-ikäisiä naisia, elokuvarooleja sekä Bird Box (2019)-elokuvaa koskevan kolumnin kommenttiosastoa (ei muuten kannattaisi!). Yksi kommentoija olisi kaivannut elokuvan Bird Box lopun selittävän enemmän pahuutta, näyttävän mikä se pahuus on, ja että ”joku/jotkut” olisivat ”kukistaneet sen [pahuuden]”.

Eli kommentoija kaipasi tavallista sankari-pahis -vastakkainasettelua ja sankarin voittoa (ei kovin omaperäistä).

Usein tarinat, joiden loppua pedataan useamman kirjaosan voimin (tai muuten vain eeppiset tarinat) päättyvät pettymykseen. Elena Ferranten Napoli-trilogia on poikkeus, sillä kirjan tarina liikkuu hyvin arkisissa ja samaistuttavassa tematiikassa.

Tarinan lopun anatomiaa

Hyvän lopun kirjoittaminen ei ole helppoa. Tarina petaa odotuksia satojen sivujen ajan, jolloin lukijan odotuksiin vastaaminen voi muodostua haastavaksi. Moni varmasti samaistuu lukeneensa kirjan, joka oli upea, mutta loppui tylysti.

Hyvä loppu on myös subjektiivinen kokemus. En ole koskaan kuullut yhtä eriäviä mielipiteitä Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kanssa lopusta.

Siksi on hyvä muistaa, että kaikkia ei voi miellyttää. Mielestäni kirjoittaja ei ole velkaa lopun kirjoittamisesta lukijalle vaan tarinalle. Loppu on kirjoitettava tarinan ehdolla – eli kirjoittajan on hyvä kysyä mitä tarina vaatii loppuakseen? Minkälaiseen tunteeseen tarina kiteytyy? Mitä henkilöhahmoille tapahtuu, kun lukija sulkee kirjan kannet?

Jos mietitään draaman kaarta, tarinan huippu tavoitetaan viimeisellä kolmanneksella, jonka jälkeen käyrä putoaa jyrkästi alas. Viimeiset luvut valmistavat lukijaa oikeastaan hyvästeihin.

Viimeiset luvut saattavat mm. selittää juonet/sivujuonet auki tai spekuloida twistejä (mm. trillerit, dekkarit), valmistaa lukijaa henkilöhahmon tulevaisuuteen (mm. romantiikka, draama) tai kertovat henkilöhahmon oivalluksesta/henkisestä kasvusta (voi päteä mihin genreen tahansa).

Pidän itse lopuista, jotka saavat miettimään. Lopuista, jotka jättävät tarinan elämään lukijan mieleen, ja luovat vaihtoehtoisia tarinoita. Yksi suosikeistani on myös ellipsinen lopetus eli lopussa viitataan tarinan alkuun, joskus jopa ensimmäiseen lauseeseen.

P.s. Jos alut kiinnostavat, kannattaa tutustua Neimalan & Papinniemien Aloittamisen Taito (2010) kirjaan.

Kuva: Unsplash

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s