Faktaa vai fiktiota? – todellisista ihmisistä kirjoittaminen

Kirjoitin henkilöhistoriallisesta romaanista joku aika sitten. Eli romaanista, jonka päähenkilönä on oikeassa maailmassa elänyt henkilö, mutta joka yhdistää faktaan myös fiktiota.

Mieleeni heräsi valtavasti moraalisia kysymyksiä, kuten: kuinka paljon saa keksiä ja kenestä saa kirjoittaa? Missä menee raja, että mitä saa sepittää?

Kirjoittajalla on moraalinen vastuu

Kirjoittajalla on ensisijaisesti vastuu siitä, millaisen kuvan hän luo henkilöstä, vaikka osa tarinasta olisi fiktiivistä. Monella on mielikuva historiallisesta henkilöstä, esimerkiksi Napoleonista tai Jackie Kennedystä. Erilaiset tarinat muokkaavat tuota mielikuvaa suuntaan tai toiseen – olivat tarinat totta tai eivät.

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta (2019) on fiktiivinen teos Valerie Solanasista ja hänen elämästään. Myös Merete Mazzarella kirjoittaa romaanissaan Alma. Edelläkävijän tarina (2018) Alma Söderhjelmin kuvitteellisista hetkistä ennen Söderhjemin kuolemaa. Kummassakin kirjassa sekoitetaan historiallista faktaa, mutta myös fiktiota mm. henkilöhahmojen sisäisenä monologina.

Kirjoittaja ei ole millään voinut tietää, mitä henkilön päässä on liikkunut, joten tuo kaikki on pelkkää sepitettä. Onko eri asia laittaa sanoja henkilöhahmon suuhun kuin ajatuksia hänen päähänsä?

Miten menetellä oikeaoppisesti?

Rehellisesti sanottuna en ole löytänyt mitään aukotonta ohjeistusta siitä, miten kirjoittajan tulisi menetellä. Tapauskohtaisesti on hyvä käyttää harkintaa. Lisäksi taustatyön merkitys kasvaa, sillä kirjoittajana haluaisin tehdä oikeutta henkilöhahmolleni ja häneen pohjautuvalle oikealle henkilölle.

Turvallisinta on varmasti kirjoittaa jo menehtyneestä ja ennalta tunnetusta ihmisestä. Jos kirjoittaisin vähemmän tunnetusta ihmisestä, ottaisin todennäköisesti yhteyttä tämän omaisiin, ja kertoisin aikaistani ja kysyisin samalla pääsyä mahdolliseen jäämistöön sekä kirjalliseen materiaaliin (huom! muista tekijänoikeudet kirjeissä. Ks. kirjoittamani teksti – kohta 6).

Elävästä ihmisestä kirjoittaminen voi olla kinkkisempi asia, sillä siinä saattaa piillä vaara kunnianloukkauksesta tai yksityisyyden loukkaamisesta.

Dilemma on käsillä: kirjoittaako henkilöstä sellaisena, kun tämän mieltää/kokee vai haluaako miellyttää henkilöä itseään? Suosittelisin jälleen yhteydenottoa ko. henkilön kanssa tai sitten vaihtoehtoisesti käyttäisin toista nimeä ja häivyttäisin tunnistettavimpia piirteitä. Silloin teksti ei enää täyttäisi henkilöhistoriallisen romaanin tunnuspiirteitä, mutta kirjoittaja on ainakin turvallisilla vesillä.

PSST! Mikäli käsitteet elämäkerta, elämäkertaromaani, henkilöromaani, autofiktio tai dokumenttiromaani ovat hepreaa, suosittelen Sofi Okasasen Koronakeittiön jaksoa 10, joka keskittyy juurikin näihin teemoihin.

Kuva: Unsplash

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s