5 vinkkiä Helsingin Kirjamessuille ja kulttuurikentän kuulumisia

24.10.2018 ~ Mariia ~ Kommentoi

Tällä viikolla blogissa mm.: mitä Helsingin Kirjamessut tarjoavat kirjoittajalle? Miksi WIFT Finlandin kannanotto tasa-arvon puolesta on tärkeä? Ja kuka sai vaihtoehtoisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon?

Helsingin Kirjamessut kirjoittajalle

Tarkoitukseni oli vierailla Helsingin Kirjamessuilla to 25.10., mutta harmittavasti joudun Sysmän residenssin takia jättämään messut tänä vuonna välistä. Booooo! Olin ehtinyt fiilistellä blogissa messuja, mutta ehkä se ei vaan ollut tarkoitettu.

Kirjamessuilla on paljon kiinnostavia keskusteluja kirjojen ystäville, mutta myös pohdittavaa kirjoittajille. Keräsin muutaman tärpin erityisesti kirjoittajia silmällä pitäen.

Kirjalliset väärennökset, Sanna Nyqvist, Outi Oja, haastattelijana Karo Hämäläinen (to 25.10. 12:00-12:30 Töölö)
Suorittava sukupolvi, Sisko Savonlahti, Eveliina Nieminen, haastattelijana Susanne Salmi (pe 26.10. 11:30-12:00)
Suomen Kirjailijaliitto esittää: Puhutaan rahasta, Jarmo Stoor, Silvia Modig, Tuomo Puumala, haastattelijana Sirpa Kähkönen (la 27.10. 11:30-12:00 Töölö)
Suomen Kirjailijaliitto esittää: Sensuroitu! Mistä kirjailijat vaikenevat?, Pirjo Hassinen, Jukka Behm, haastattelijana Marjo Heiskanen (la 27.10. 15:00-15:30 Töölö)
Poliisi, etsivä ja toimittaja – kolme näkökulmaa rikokseen, Marko Kilpi, Christian Rönnbacka, Jarkko Sipilä, haastattelijana Harri Nykänen (su 28.10. 15:00-15:30 Punavuori)

Lisäksi Tiedetorin anti vaikuttaa kokonaisuudessaan kiinnostavalta (25.-28.10. Kruunuhaka).

WIFT Finland: kannanotto tasa-arvon puolesta

Suomen WIFT (Women in Film & Television) kirjoitti kannanoton Elokuvasäätiön strategiaan. Juuri julkaistu strategia määrittelee tavoitteet seuraavalle viidelle (5) vuodelle, mutta tasa-arvon edistäminen julkisten varojen jakamisessa puuttuu täysin, mikä on Pohjoismaihin ja Euroopan mittakaavaan nähden hyvin poikkeuksellista.

Mm. Elina Knihtilän, Jenni Kosken ja Ulla Heikkilän allekirjoittamassa kannanotossa vaaditaan: ”Määräävässä asemassa toimivan julkisen rahoittajan rooli on mahdollistaa tasa-arvoiset lähtökohdat ja resurssit kaikille alalla työskenteleville ammattilaisille. […] Julkisen viranomaistahon toiminta ei voi perustua yksittäisen viranomaisen [Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarisen] henkilökohtaisiin uskomuksiin, todentamattomiin oletuksiin tai tuntemuksiin.”

Elokuvasäätiö on huomattava suomalaisen elokuvan rahoittaja, sillä suurin osa rahoituksesta tulee juuri säätiön kautta. Etenkin viime vuoden tapahtumien valossa, Elokuvasäätiön tulisi aktiivisesti edistää tasa-arvoa myös rahoituksen jakamisessa pitkäjänteisellä seurannalla sekä asettamalla konkreettisia, mitattavia, tavoitteita.

Kannanotto on tärkeä, sillä vanhat arvot eivät saa sanella tulevaisuutta. Jokaiselle tekijälle tulee antaa mahdollisuus, sukupuolesta riippumatta.

Kirjoitin aiemmin syksyllä mietteitä Elokuvasäätiön toimintatavoista ja päätöksestä jättää Tyhjiö (Aleksi Salmenperä, 2018) ilman rahoitusta. Onko sattumaa, että kyseessä on feministinen elokuva, jonka pääosassa on vahva naishahmo?

Vaihtoehtoisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saa…

Karibialaistaustainen Maryse Condé (synt. 1937) on valittu uuden kirjallisuuspalkinnon the New Academy Prize in Literature -palkinnon saajaksi.

Condén valintaa palkinnon saajaksi perustellaan erityisesti hänen tavallaan kuvata kolonialismia ja post-kolonialismia teoksissaan, unohtamatta rakkautta, solidaarisuutta ja huumoria. Tunnetuimpia Condén teoksia ovat mm. Segu (1987) ja Tree of Life (1992). Condén kirjoja ei ole käännetty suomeksi.

Kirjoitin Nobelin kirjallisuuspalkinnon korvaajasta aiemmin syksyllä. Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu Nobel-kirjallisuuspalkinnolle ja ottaako varjo-Nobel paikkansa kirjallisuuskentällä.

Kuvat: Unsplash, WIFT Finland ja Columbia University in the City of New York

Haaste: kirjoita naisista

12.12.201712.12.2017 ~ Mariia ~ Kommentoi

Screen Shot 2017-12-12 at 19.48.24

Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta #metoo -kampanjasta, joka on täyttänyt sosiaalisen median viime kuukausina. Aihe on monitahoinen, mutta heijastaa lähtökohtaisesti sitä, miten naiset nähdään yhteiskunnassa. Haluaisin haastaa kaikki kirjoittajat miettimään, miten kuvaatte naisia tekstissänne.

Niin, kyllä minäkin – mutta en haluaisi lähteä sille tielle. Seksuaalinen häirintä ja naisten kokemusten vähättely on valitettavan totta ja erittäin tuomittavaa. Valittamisen ja syyttelyn sijaan haluan omalla toiminnallani yrittää muuttaa niitä vakiintuneita käsityksiä ja sääntöjä, joita toistamme huomaamattamme – erityisesti naishahmojen suhteen.

Siksi päätin kirjoittaa auki huomaamani toistuvat asiat naisten kuvaamiseen liittyen sekä omia ajatuksiani asian suhteen.

Yksipuolisia naishahmoja

tmp_lityva_d8b9cc3ccd9d4b7a_gettyimages-3375798

Onko blondi aina isotissinen ja tyhmä? Miksi nainen pitää kuvata säärien eikä luonteen kautta?

Kirjailija Ken Follett muistaa aina The Century-trilogiassaan kuvata naisen sääriä, povea ja punaisia huulia – kuinka seksikäs nainen on. Mikäli nainen on älykäs, hän mainitsee usein ettei nainen ole mitenkään nätti.

Voiko nainen olla yhtäaikaa kaunis ja viisas?

Jos katsoo populaarikulttuuria, niin harvoin. Työelämässä törmää myös toisinaan kauniin naisen ammattimaisuuden väheksyntään. Aivan kuin nainen ei voisi olla sekä viisas että upea niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Screen Shot 2017-12-12 at 19.52.19.png

Millainen rooli naisella on tarinassa: vaimo, tyttöystävä, äiti? Voiko rooli olla vain nainen tai yksilö?

Suurimmassa osassa tuotantoyhtiöihin lähetetyissä käsikirjoituksissa on miespääosa. Jos naisella on näkyvä sivuosa, on se usein passiivinen – miespääosan sidekick ja myötäilijä.

Jos puhutaan naisen olevan rohkea, siitä tulee mieleen myös antelias pukeutuminen. Miehen tapauksessa näin ei ole; mies on rohkea sanan perimmäisessä merkityksessä. Mitä edes olisi miehen rohkea pukeutuminen? 😀

Dekkareissa ja rikosromaaneissa uhrina on usein nuori nainen. Nainen on joko viaton neitsyt, jolloin kuolema on tragedia, tai nainen on langennut ja siksi kuolema on ”oikeutettu”. Tarinassa muistetaan vielä kertoa sekin, että onko nainen raiskattu vai ei.

Vakiintuneiden näkemysten ulkopuolella

Moni saattaa tahattomasti toistaa samaa kaavaa, millä naiset kuvataan ja minkälaiset roolit heille annetaan.

daniel-leone-185834

Minäkin tein niin, kun aloitin kirjoittaa. Disneyn prinsessatarinat olivat iskostuneet lapsesta asti takaraivoon; prinssi tulee pelastamaan prinsessan, prinsessa keskittyy vain näyttämään hyvältä. Tytöt käyttää punaista, pojat sinistä. Tytöt on hyviä luovissa aineissa, pojat tieteissä.

Aloin kuitenkin kyseenalaistaa koko näkemyksen, sillä ajatus prinssiä odottavasta prinsessasta tuntui ikävältä, tylsältä ja mielikuvituksettomalta.

Opin huomaamaan kuinka valjuja ja yksipuolisia naisten henkilöhahmot usein ovat. Halusin kirjoittaa oikeasti kiinnostavia naishahmoja ja antaa kaikenikäisille naisille ansaitsemaansa ruutuaikaa. Halusin kirjoittaa oikeasti inspiroivista naisista, joihon niin naiset kuin miehetkin voivat samaistua.

nelio-4

Voisin mainita hyvänä esimerkkinä uuden suomalaisen elokuvan Joulumaa (2017). Joulumaa on kiinnostava suomalainen elokuva, sillä pääosassa on varttuneempi nainen (Milka Ahlroth), joka ei esitä perinteisesti äitiä (tai isoäitiä). Hän on aktiivinen henkilöhahmo eikä mikään rooli varsinaisesti määritä häntä. Upeaa! Hän saa olla yksilö ja tehdä asioita ilman roolin tai sukupuolen määrittelyä. Super jee!

Ei minua haittaisi lukea enemmän samastuttavia ja tosielämän tarinoita naisista, mutta tällä rönsyilevällä kirjoituksella haluan ensisijaisesti inspiroida muita kirjoittajia miettimään kuinka kuvaatte naiset teksteissänne. Haluan kannustaa ajattelemaan tekstiä kokonaisuutena ja niin, että kuvaus olisi aina tekstissä tietoinen valinta eikä toistettu näkemys. Sillä kiinnostavia naishahmoja on, ajattele vaikka Peppiä.

Kuvat: SVT, Popsugar, IMDB ja Nordisk Film

Onko kirjoituskurssi ohituskaista kirjailijaksi?

28.10.201728.10.2017 ~ Mariia ~ Kommentoi

chuttersnap-350551

Helsingin Sanomien sunnuntaina 22.10. ilmestyneessä artikkelissa, Unelma oman romaanin julkaisusta saa suomalaiset hankkiutumaan jopa tuhansien eurojen kursseille – Onko kirjailijan ammatti muuttumassa maksukykyisten etuoikeudeksi?, aiheena oli kirjoituskurssien vaikutus kustannuskynnyksen ylittämisestä.

Artikkelissa pohdittiin kirjoituskurssien suurta suosiota, niiden tarpeellisuutta ja mainittiin myös sana ohituskaistakin – pääseekö kurssille osallistuja helpommin kiinni kustannussopimukseen?

Olen edelleen sitä mieltä, että kirjoittajakoulutus on tärkeä osa kirjailijaksi kasvamista. Sitä se on ollut ainakin minulle. Opiskelin Oriveden Etäopistossa luovan kirjoittamisen perus- ja jatkokurssit sekä tein Työväen Akatemiassa luovan kirjoittamisen perusopinnot (25 op) sekä opiskelin akatemian omia kirjoituskursseja.

Oma kirjoittamiseni parantui huimasti kurssien aikana. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, vaan työkaluja voi hyödyntää suoraan pakista. Kurssit avasivat silmäni ja saivat näkemään tekstini kokonaisuutena, mutta myös kyseenalaistamaan miksi olen jonkin valinnan tehnyt.

Osa artikkelissa haastatelluista kustannustoimittajista näki kirjoituskurssien suuren suosion jopa haitallisena. Vaikka tekstit ovat loppuun asti hiottuja, kirjoittajan ääni saattaa puuttua kokonaan.

Tavallaan ymmärrän näkökulman, toisaalta en. Jos kirjoittaja alkaa matkia jotain tiettyä kaavaa, koska ajattelee sen olevan hyväksytty tapa kirjoittaa, muodostuu siitä ongelma. Mikäli kirjoittaja ottaa kurssin parhaat ainekset ja muodostaa niistä jotain omaa, ongelmaa ei mielestäni ole.

Kirjoituskurssi ei ole ohituskaista. Kursseilla tehdään paljon töitä, enemmän kuin yksilö tekisi kotona ja mikä parasta, kirjoittaja tulee tietoiseksi omasta tekstistään. Se ei kuitenkaan ole tae kustannussopimuksesta.

Käymilläni kursseilla ei ollut kustannustoimittajan vierailua, mutta en silti sanoisi jääneeni paitsi jostain. Ja vaikka kusti olisikin tullut käymään, en olisi ollut valmis.

Olen kuitenkin samaa mieltä artikkelissa haastateltujen kustien kanssa, että tärkeintä kirjoittamisen ja kirjoituskurssien lisäksi on lukea. Lukea paljon kirjoja.

Lukeminen on vielä tärkeämpää kuin kirjoittaminen. Lukemisen nautinto, se on yksi parhaista elämässä. Jos ei tunnu sitä nautintoa itse kirjoja lukiessa, miten voi välittää sen omille lukijoille? On myös hyvä olla perillä mitä on jo tehty ja missä kirjallisuus liikkuu, jotta ei tule kirjoittaneeksi jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Nostaisin tehokkaammaksi ohituskaistaksi kirjoituskurssien sijaan kuitenkin suhteet. Mikäli olet Stubb, Paperi T, tai töissä Mia Kankimäen tapaan kustantamossa, tie kirjailijaksi avautuu helpommin.

Photo: Unsplah

Kun on huono

4.9.201731.8.2017 ~ Mariia ~ Kommentoi

mathias-jensen-112591

Olen kirjoittanut aiemminkin huonoudesta ja epäonnistumisen pelosta. Ne ovat kaksi yleistä ja hyvin samaistuttavaa tunnetta kirjoittajan elämässä.

Olen kokenut viime aikoina todellista huonoutta, mikä ei tällä kertaa kohdistu kirjoittamiseen vaan tuohon toiseen kotimaiseen eli ruotsinkielen opiskeluun. Virkamiesruotsi, ah mitä riemua, jätterolig.

Väittävät olevansa huonoja

Voisin hävetä huonouttani, mutta en häpeä. Olen tunnilla oppimassa ruotsia, en pönkittämässä itsetuntoani.

On olemassa ihmisiä, jotka julistavat olevansa surkeita jossain asiassa. Kun on heidän aikansa toimia, he suoriutuvat tehtävästä täydellisesti. Todella ärsyttävää! Minä en kuulu tuohon joukkoon. Kun sanon olevani huono, olen rehellisesti todella huono.

Mutta se ei haittaa. En ole kuullut, lukenut tai edes ajatellut ruotsia yli 10 vuoteen, joten ei ihme, että kielitaito on ruostunut.

Ensimmäisellä tunnilla olin susisurkea, en ollut ainoa, mutta kuuluin luokan huonoimpiin. Näin muutaman taitavan (itseään surkeaksi ruotsissa kutsuvan) myhäilevän ilmeen, kun he tiesivät olevansa parempia ja suoriutuvansa itselleni vaikeuksia tuottavista tehtävistä vaivatta.

Mutta se ei haittaa. On olemassa vain yksi suunta ja se on ylös. Minusta ei koskaan tule natiivia ruotsinpuhujaa, mutta kielitestin molemmat osat ajattelin läpäistä.

Miten? saatat kysyä. Opiskelemalla hitosti ruotsia, javisst.

Kirjoittaminen ja huonous

Sama pätee kirjoittamiseen: pitää uskaltaa olla huono.

Ei saa verrata itseään maailmankuuluihin kirjailijoihin. Kirjailijat ovat olleet ihan yhtä huonoja aloittaessaan, mutta he tuskin sitä myöntävät. Kukaan ei myönnä heikkouksiaan, sillä moni haluaa antaa kuvan, että ovat synnynnäisesti neroja.

Kehitystä ei tapahdu, jos ei ole realistinen itselleen eikä ole valmis tekemään töitä. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, lukemalla sekä aktiivisella pohtimisella.

Lisäksi oma rajallisuutensa kannattaa hyväksyä. Jos laskee tavoitteitaan täydellisestä kirjoittamisesta ”vain” kirjoittamiseen, saattaa vahingossa irrottaa itsensä rajoittavista kahleista. Jos uskaltaa olla huono, antaa itselleen luvan tulla paremmaksi.

Ei ole häpeä olla huono ja tehdä virheitä. Virheet ovat hyvä juttu. Täydelliset ihmiset ovat sitä paitsi ihan susitylsiä.

Kuva: Unsplash

Lukemisen tärkeydestä!

7.5.2017 ~ Mariia ~ Kommentoi

Lukeminen on yksi parhaista asioista, joita tiedän! Luen ennen kuin menen nukkumaan, mutta etenkin viikonloppuisin ja lomilla. Kun mieleni ei tee kirjoittaa, luen. Luen niin kauan, että kirjoittaminen alkaa taas maistua. Jos olisi mahdollista, olisin varmasti ammatti-lukija 😀

Kauhistun joka kerta, kun aloitteleva kirjoittaja kertoo vihaavansa lukemista tai lukeneensa kirjan viimeksi yläasteella äidinkielenopettajan painostuksesta. Kauhistun, koska: 1) en tiedä onko mitään ihanampaa kuin lukeminen, 2) jos ei lue, miten maailmasta oppii mitään? 3) mistä tietää mikä on hyvää kirjoittamista? 4) miksi kukaan lukisi kirjoittajan kirjoja, jos kirjoittaja ei viitsi lukea muiden kirjoja? 5) lukeminen inspiroi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä kirjoittaminen ja lukeminen kulkevat käsi kädessä.

Mikään teknologia ei pärjää ihmisen mielikuvitukselle! Ihminen pääsee sukeltamaan kirjan maailmaan ja elämään henkilöhahmon kautta toista elämää. Edes virtuaalinen todellisuus ei pysty vielä luomaan yhtä aidon tuntuista kokemusta. Kirjat herättävät tunteita, opettavat, viihdyttävät, sivistävät ja vievät lukijan ajatuksen tasolla toiseen aikaan sekä paikkaan. Olen oppinut lukemattomat määrät asioita maailmasta, mutta myös itsestäni vain kirjoja lukemalla.

Onko sillä väliä, mitä lukee? Kyllä ja ei.

Jos haluaa kirjoittaa scifiä, kannattaa genreä lukea laajemminkin, jotta ei päädy keksimään pyörää uudestaan. Toisaalta ei kannata haaskata omaa aikaansa sellaisen kirjan lukemiseen, mikä ei säväytä. Oman mielenkiinnon kannattaa ohjata kirjavalintaa.

Kirja haastaa välillä, joten tekstin kanssa ei saa luovuttaa heti. Kirja on kuin hyvä ystävä; ystävyys ei yleensä muotoudu virtaviivaisesti vaan antaa odottaa. Monipuolinen lukutausta antaa eväitä luoda jotain aivan uutta omalla kirjoittamisen saralla. Kuvittele olevasi suuressa buffet-pöydässä – kaikkea kannattaa maistaa!

En pitänyt äidinkielentunneista koulussa, sillä lukemiseen ei (ainakaan meidän koulussa) varsinaisesti rohkaistu ja oppilas jätettiin aika yksin klassikoidan pariin kamppailemaan. Vaikka olen kasvanut kirjojen parissa, en minäkään innostunut koulujen lukulistoista.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut mm. seuraavia romaaneja: Mikko Kamula: Ikimetsien Sydänmailla, Kjell Westö: Missä Kuljimme Kerran, Siri Hustvedt: Amerikkalainen Elegia, Antonio Munoz Molina: Sefarad, Tove Jansson: Viesti ja Mia Kankimäki: Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Toisista kirjoista olen pitänyt enemmän kuin toisista, mutta ne ovat kaikki olleet omanlaisiaan lukukokemuksia.

Lisäksi olen yrittänyt lukea Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-kirjaa, mutta sinniteltyäni puoleen väliin jouduin toteamaan (niin kuin monen monta kertaa aiemminkin), että en ole scifin ystävä. Yöpöydällä pinossa odottaa mm. muutama elämäkerta, Virginia Woolfin päiväkirjat II ja Simone de Beauvoirin Kutsuvieras.

Tässä pieni lista, jonka avulla kirjasta saa enemmän irti:

Milloin kirja on kirjoitettu? Kirja on saattanut olla omana aikanaan uudistuksellinen aiheensa tai tyylinsä vuoksi, mutta aika on ajanut ohi näistä konventioista. Teksti itsessään tuntuu vieraalta sekä kirjan tituleeraaminen suureksi klassikoksi luotaantyöntävältä. On hyvä pitää mielessä milloin kirja on kirjoitettu, jotta siihen saa tarpeeksi perspektiiviä.
Aseta kirja kontekstiin. Käytä historiallista viitekehystä: mitä kirjan tapahtumien aikana tapahtui esim. maailmalla, Euroopassa, Suomessa tai Helsingissä? Historiallinen konteksti auttaa ymmärtämään ja asettamaan kirjan osaksi muita tapahtumia. Muita hyödyllisiä konteksteja: polittinen, kulttuurillinen, sosiaalinen, yms.
Mitä tiedät jo valmiiksi aihepiiristä, teemasta tai tapahtumapaikoista?
Kyseenalaista. Miksi henkilöhahmot tekevät niin kuin tekevät? Miksi he sanovat juuri noin?
Kiinnitä huomiota rakenteeseen ja lauseisiin. Onko rakenne elliptistä? Onko siinä monta näkökulmaa? Millainen kertoja on kyseessä? Onko teksti lyyristä?
Jos luet jonkin mielettömän lauseen tai ajatuksen, voit käyttää sitä omissa teksteissäsi. Lausetta ei tietenkään saa copy-pasteta suoraan, mutta lauserakennetta tai ajatusta voi toki hyödyntää omissa töissään. Kaikki tieto perustuu aikaisemmin opittuun tietoon ja kirjoittaminenkin on usein lainaamista (tai varastamista, niin kuin Jari Tervo sanoo)
Miten olisit itse lähestynyt aihetta?
Miksi pidät kirjasta? Miksi et? Listaa syitä. ”Koska se on hyvä/huono” ei riitä.

On upea tunne, kun kirja tempaa mukaansa! Se on yksi onnen tunteista!

Silloin ja nyt: kirjoittamisesta sekä vähän juustosta ja viinistäkin

13.4.2017 ~ Mariia ~ 2 kommenttia

fullsizeoutput_ba1

Nuorena sinkoilin usein päähänpistosta toiseen. Saadessani ajatuksen, lähdin toteuttamaan sitä suurella tarmolla ilman suunnitelmia ja ainoana kompassina intuitio. Huomasin kuitenkin nopeasti elämän realiteetit ja kuinka minulla oli kasa laihoja projekteja, joista mikään ei tuntunut kantavan alkua pidemmälle.

Pitkälle on noista ajoista tultu! Teini-ikä ja kahdenkymmenen ikävuoden alkupuolisko olivat itselläni inspiraation suurta tulitusjuhlaa. Mielettömiä ajatuksia, juonikäänteitä ja villejä ideoita nousi päähäni jatkuvana virtana. Onneksi ehdin tallentaa ajatusvirtaa lukemattomien muistikirjojeni sivuille. Kyllä inspiraatio iskee toisinaan, mutta eri tavalla eikä enää yhtä usein.

Minusta on kovaa vauhtia tulossa kliseiden kuningatar, sillä viljelen jälleen yhtä: vanheminen ja viisastuminen kulkevat käsikädessä. Ainakin omalta osaltani.

Nyt kolmenkymmenen korvilla huomaan kuinka ajatteluni on (jossain vaiheessa – milloinkohan se tapahtui? :D) syventynyt. Olen löytänyt vanhoja sinkoilu-raakileitani ja huomannut, että niissä on ideaa mutta niistä puuttuu kypsymisen tuoma kärsivällisyys sekä ajattelun syvyys.

Nyt hieman kypsyneenä ja elämää nähneenä pystyn tuomaan sellaisia näkökulmia, joita en olisi nähnyt nuorempana suurennuslasillakaan. Tiestysti opinnotkin ovat tässä suhteessa auttaneet näkemään maailmaa monelta eri kantilta. Ja etenkin neljä vuotta Englannissa mankeloivat kaiken naiiviuden pois.

Muistan lukeneeni jostain, että nuoruudessa on paras inspiraatioputki ja vanhemmiten on vaikeaa keksiä enää mitään uutta. Tavallaan voin allekirjoittaa lausuman. Vanhaa minusta ei mitenkään saa, mutta huomaan muistikirjan täyttyvän hitaammin kuin ennen. Osaltaan elämän kiireet vaikuttavat inspiraatioon imemällä kaikki mehut jättäen jäljelle väsyneen ja tyhjän pään.

Toisaalta on niitäkin, jotka pitävät inspiraatiota tiukasti hyppysissään koko elämänsä ajan, esim. David Bowie ja Alice Munroe – joten älköömme turhautuko ja jättäkö leikkiä kesken. Yksi parhaimmista lukemistani aforismeista kuuluukin näin: ”Ikä ei merkkaa mitään, paitsi jos on juusto” (Anonyymi).

Muistikirja on kirjoittajan paras ystävä. Silloin, kun inspiraatiokausi lykkii tulvana uusia ideoita jokaisesta ilmansuunnasta, ne voi tallentaa muistikirjan sivuille odottamaan kypsymisen aikaa. Ehkä kirjoittaminen on sittenkin niin kuin viini: paranee iän myötä. Siksikö Helsingin kirjamessujen yhteydessä on joka vuosi myös viinimessut?

Mukavaa pääsiäistä rakkaat lukijani! 🙂

Sivuraiteilla: Murakamin kanssa lenkillä

5.4.2017 ~ Mariia ~ Kommentoi

Screen Shot 2017-04-05 at 15.38.01 — Kuva: Nobuyoshi Araki (The New York Times)

Fiilistelen jo alkavaa juoksukautta ja sain kirjastosta vihdoin käsiini Haruki Murakamin kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2011). Murakami suhtautuu kirjoittamiseen ja juoksemiseen aikalailla samoin kuin minäkin: matkana, joka koostuu pienistä pätkistä.

Vaikka Murakamin kirja keskittyy lähinnä juoksemiseen, on sivuilla kiinnostavia pohdintoja myös kirjoittamisesta. Murakami kirjoittaa juoksuharrastuksensa lisäksi myös elämästään ja kirjoittamisen aloittamista, joten kirja toimii tavallaan myös omaelämäkertana.

Murakami kirjoittaa, ettei hän oikeastaan koskaan halunnut kirjailijaksi, vaan hänellä oli voimakas tarve kirjoittaa tarina kirjaksi. Yhden tarinan jälkeen hänen elämäänsä saapui toinen kirjoitettava tarina jne. Varmasti hyvin samaistuttava tunne, ainakin minä allekirjoitan tämän. Monen kirjoittajan sisällä kuohuu tarina, joka on kirjoitettava näkyviin.

Toisaalta kirjailija-haaveeseen saattaa joillakin vaikuttaa myös länsimaalainen näkemys kirjailijuudesta, joka glorifioi koko ’kirjailija’ käsitteen ja saa osin ihmiset yrittämään kirjoittaa tietään tähtiin. Kirjailijat mielletään usein intellektuelleina taiteilijoina, bestsellerit tahkovat rahaa, joten maine, kunnia ja status voivat myös vaikuttaa koko kirjoittamisprosessin aloittamiseen.

Olen kuitenkin erimieltä Murakamin kanssa siitä, mitkä ovat romaanikirjailijan tärkeimmät ominaisuudet. Murakami listaa niiden olevan: lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys, mistä lahjakkuus on hänen mielestään tärkein ja kaiken onnistumisen edellytys.

Minä en usko, että kukaan on nero syntyessään. Toki auttaa, että on luontaisia taipumuksia kirjoittaa, mutta tärkeimpänä näen intohimon kirjoittamiseen, halun oppia sekä kyvyn omaksua opit ja sisällyttää ne omaan kirjoittamiseen. Lisäksi mm. kasvatus, koulutus, kirjallisuuden lukeminen ja yleissivistys auttavat kirjoittamisen tiellä, mutta eivät ole edellytys. Vaikka osaisikin ilmaista itseään kirjallisesti, kirja tarvitsee tuoretta sisältöä ja ajatuksia ollakseen kiinnostava sekä tietyn määrän kärsivällisyyttä ja itsekuria valmistuakseen.

Huomaan tekeväni samoin kuin Murakami ja Hemingway – eli lopetan kirjoittamisen silloin, kun en ole kirjoittanut vielä kaikkea. Jätän seuraavaan kertaan lauseita ”varastoon”, jolloin tiedän voivani jatkaa tarinaa vaivattomasti, odotan kiihkeästi seuraavan päivän kirjoittamissessiota ja uskon voivani kirjoittaa lisää. Silloin blokki (writer’s block) tulee usein myös torjuttua.

Sen sijaan olen samaa mieltä Murakamin kanssa seuraavan lainauksen kanssa: ”Tärkein asia jonka opimme koulussa on se, että tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa.” Omassa elämässäni tärkeimmät opit ovat tulleet luokan ulkopuolelta, vaikka tieto onkin tärkeää ymmärtääksemme maailmaa ja elämää ylipäätään.

Tärkeintä on se, mitä teemme jo saadulla tiedolla ja miten reagoimme elämän luomiin, yllättäviin, polkuihin. Yhtälailla kirjoittaja ja juoksija voivat löytää uusia vahvuuksia itsestään sekä kehittää heikkouksiaan. Jokainen uusi (ja toisinaan haastavakin) tilanne on siis mahdollisuus oppia uutta.

Murakami kuuntelee rockia juostessaan. Niin minäkin. Minulla soi juoksulenkillä korvanapeissani Kings of Leonin Only By the Night -albumi. Aina. Juostessa voi pohtia kaikenlaista epistemologista ja eksistentiaalista, kun rokki raikuu. Tai vain purra hammasta ja yrittää olla irvistämättä vastaantulijoille.

Lähteet:

Murakami, H (2011) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. 2. painos. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: Tammi.

Kuva: The New York Times