Henkilöhistoriallinen romaani on nyt IN

chris-lawton-236416-unsplash

Elämäkerta, joka yhdistää faktaa ja fiktiota, näyttää olevan tällä hetkellä kuuminta hottia kirjallisuudessa. Omallekin lukulistalle on päätynyt puolivahingossa useampi genren teos.

Lisäksi tällä hetkellä on menossa Pohjois-Pohjanmaan järjestämä kirjoituskilpailu, jossa etsitään juuri fiktiolla höystettyjä omaan elämään sijoittuvia tarinoita.

Mikä on henkilöhistoriallinen romaani ja fiktiivinen elämäkerta?

Ensin on oleellista avata termit, sillä niitä käytetään sekaisin ja eri yhteyksissä monella tavoin. Olin virheellisesti omaksunut henkilöhistoriallisen romaanin olevan fiktiivistä elämäkertaa, mutta hetken googlailun jälkeen totesin, että eihän se niin mene!

  • Fiktiivisenä elämäkertana voidaan pitää teosta, joka kertoo fiktiivisen eli täysin keksityn henkilöhahmon tarinan todellisessa historiallisessa viitekehyksessä (Cohn 2006: 99).
  • Henkilöhistoriallinen romaani puolestaan viittaa kirjaan, jonka päähenkilönä on todellinen henkilö, mutta kirjoittaja on ottanut vapauksia kerronnallisin keinoin esim. lisäämällä päähenkilön mielen sisäisiä liikkeitä ja kuvitteellisia tapahtumia.

Elämäkerrat käsittelevät lähtökohtaisesti todellisia historiallisia tapahtumia sekä henkilöitä, jolloin kerronta on objektiivista. Fiktio puolestaan mahdollistaa kertojan ”pääsyn” henkilön nahkoihin, jolloin hän voi kuvailla tämän ajatuksia ja tuntemuksia (Cohn 2006: 29.). Henkilöhistoriallinen romaani yhdistää siis faktaa ja fiktiota, mutta pyrkii kunnioittamaan parhaansa mukaan todellisuutta.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että henkilöhistoriallinen romaani ei väitä kertovansa ns. ”totuutta”, vaan se pyrkii ymmärtämään, selittämään ja pääsemään mahdollisimman lähelle todellista henkilöä kuin vain mahdollista. Henkilöhistoriallista romaania ei silti pidä lukea faktana, vaan eräänä näkökulmana.

Henkilöhistoriallinen romaani pääsee ihon alle

Henkilöhistoriallisessa romaanissa kiehtoo etenkin se, että pääsemme ”kokemaan” kertojan avulla enemmän kuin objektiivisen kuvauksen kautta. Oikeassa elämässä elänyt henkilö muuttuu todelliseksi, kun hänelle annetaan ääni, jolloin hänen elämäänsä sekä tuntemuksiin on mahdollista samaistua paremmin.

collage_bookcovers

Merete Mazzarellan Alma: Edelläkävijän Tarina (2018) teos perustuu Alma Söderhjelmiin, Suomen ensimmäiseen naispuoliseen ylioppilaaseen sekä professoriin. Kirja sijoittuu Söderhjelmin vanhuuden päiviin ja liikkuu pitkälti hänen mielenmaisemissa, joihin meillä ei tietenkään olisi muutoin pääsyä kuin Mazzarellan avulla.

Mazzarella on kirjailijuuden ohella myös tutkija, ja hän pyrkii pysymään historiallisissa faktoissa: hän on tehnyt laajan taustatutkimuksen Söderhjelmistä sekä romaanissa on käytetty myös päiväkirjamerkintöjä ja kirjeen pätkiä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Helena Ruuska kirjoittaa Mazzarellan romaanista, että ”Alma. Edelläkävijän tarina on fiktiota, mutta sitä lukee väkisinkin faktana.” (Ruuska 2018). Olen samaa mieltä Ruuskan kanssa. Kaunokirjalliset keinot tekevät Sjöderhjelmistä samaistuttavan henkilön, ja Mazzarellan ansio onkin, että faktan ja fiktion raja sumenee.

Yöpöydälläni makaava Sara Stridsbergin Unelmien Tiedekunta (2018) on sekin henkilöhistoriallinen romaani. Stridsberg itse kutsuu teosta kirjalliseksi fantasiaksi (Kanerva 2018). Teos kertoo Valerie Solanasista, naisesta, joka ampui Andy Warholia ja kirjoitti radikaalin feministisen SCUM-manifestin. Kirja yhdistää kuitenkin lyyrisiä keinoja, näytelmäkirjoittamista ja puhuttelee paikoitellen Solanasia toisessa persoonassa (”sinä”) ja luo fiktiivisiä tilanteita hänen ympärilleen. Stridsberg on Mazzarellan tavoin tehnyt laajan taustatutkimuksen. Hän pyrkii pääsemään lähelle Solanasia mm. kuvitteellisella haastattelulla ja näyttämällä Solanasin kompleksisuuden sekä ristariitaisen suhteen radikaaliin feministiseen ideologiaan.

Olipa muuten vuoden 2016 Finlandia-voittajakin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin Kaupungista myös henkilöhistoriallinen romaani Carl Ludvig Engelistä (1788 – 1840).

Miksi henkilöhistoriallinen romaani on nyt IN?

Kysymykseen ei ole varmastikaan yhtä oikeaa vastausta, mutta epäilen tietokirjojen ja elämäkertojen nousun vaikuttaneen myös historiallisten romaanien kustantamisen suosioon. Esimerkiksi viime vuonna (2017) tietokirjat myivät kiitettävästi ja jättivät kaunokirjallisuuden paikoin varjoonsa (Bestseller 2017).

Kirjoittajan näkökulmasta tarina tulee hänen pöydälleen lähtökohtaisesti puolivalmiina eikä vaadi kokonaisen maailman rakentamista alusta asti. Lisäksi kirjoittajalle on kiinnostavaa yrittää täyttää itse aukot ja luoda ehjä tarinallinen kokonaisuus olemassaolevista faktoista.

Lukuelämys puolestaan voi näyttäytyy lukijalle parhaimmillaan samaistuttavana ihmiskohtalona. Henkilöhistoriallista romaania on huomattavasti ”kiinnostavampaa” lukea kuin perinteistä elämäkertaa, jolloin se saattaa tempaista paremmin maailmaansa. Lisäksi se on helpommin lähestyttävä kuin perinteinen asiapitoinen elämäkerta.

Henkilökohtaisesti en muista milloin olisin viimeksi lukenut elämäkerran, mutta viime aikoina olen lukenut peräti kaksi henkilöhistoriallista romaania.

Kuvat: Unsplash ja Tammi

Lähteet

Cohn, D. (2006) Fiktion Mieli. Suom. Paula Korhonen, Markku Lehtimäki, Kai Mikkonen ja Sanna Palomäki. Gaudeamus: Helsinki.

Kanerva, A. ’Sara Stridsberg kirjoitti romaanin naisesta, joka ampui Andy Warholia ja vaati kaikkien miesten tuhoamista – nyt Stridsbergin täytyy päättää, lähteekö hän Ruotsin akatemiasta’ Helsingin Sanomat. 22.4.2018 [Online] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005650877.html [12.6.2018].

Kustantajat (2018) ’Bestsellerit 2017’ [online] https://kustantajat.fi/files/output/1827/bestsellerit-2017_uusi.pdf [12.6.2018].

Mazzarella, M. (2018) Alma. Edelläkävijän Tarina. Suom. Raija Rintamäki. Tammi.

Ruuska, H. ’Merete Mazzarella löysi sukulaissielun omasta romaanistaan – Vuonna 1870 syntynyt Alma Söderhjelm oli kova uranainen ennen koko käsitteen syntyä’. Helsingin Sanomat. 8.5.2018 [Online] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005672208.html [12.6.2018].

Stridsberg, S. (2018) Unelmien Tiedekunta. Suom. Outi Menna. Tammi.

Viikilä, J. (2016) Akvarelleja Engelin Kaupungista. Gummerus.

Sivuraiteilla: Peloista

Olisi typerää sanoa, että mikään asia ei pelota. Se olisi samanlainen itsepetos kuin sanoisi, että syö päivittäin puoli kiloa vihanneksia ja hedelmiä, käy lenkillä joka päivä ja käyttää vielä tunnollisesti hammaslankaakin iltaisin.

Pelot ovat subjektiivisia mutta ne muuttuvat myös iän ja persoonallisuuden kehityksen myötä. Jokainen kokee pelkoja eri tavalla ja ne ovat kokijalleen tosia. On ihan ookoo pelätä, mutta pelot eivät saa hallita liikaa elämää, sillä muuten ne alkavat rajoittaa tekemistä.

img_4219

Julia Cameron käyttää termiä lukkiutunut ihmisestä, jota pelot estävät toteuttamasta itseään ja olemaan luova. Moni meistä on huomaamattaan lukkiutunut ja omat voimavarat saa täyteen käyttöönsä vasta silloin, kun pystyy tunnistamaan pelot ja mistä ne johtuvat.

Tunnistan omia pelkotiloja, joita ovat mm. riittämättömyyden tunne, vainoharhaisuus, pelkoja hylätyksi tulemisesta sekä toisinaan myös julkisen puhumisen pelkoa. Lopuksi kerron miten selätin pelkoni.

Riittämättömyyden tunne kummittelee usein luonani. Vaikka kuinka teen parhaani, minulla saattaa olla tunne, että se ei ole riittävää. Paraskaan teksti ei ole paras, sillä joku tekee vielä paremman.

Vainoharhaisuus liittyy lähtökohtaisesti kirjoittamiseen. Usein kirjoittaessani kohtaan pelon, että olen unohtanut mainita jotain tärkeää: aiheeseen liittyvän tärkeän historiallisen faktan, konseptin tai teeman, jonka sivuuttaminen on suurin mahdollinen virhe. Tähän liittyy myös ns. huijarisyndrooma, jolloin pelkää muiden huomaavan, että ei oikeastaan osaa mitään.

Hylätyksi tulemisen pelko – eli otetaanko minut mukaan ryhmään sellaisena kun olen ja onko minulle paikkaa juuri tässä yhteisössä ja ymmärtävätkö ihmiset minua? Mitä jos minut suljetaan kaiken ulkopuolelle?

Julkisen puhumisen pelko on varmasti yksi yleisimmistä introverttien peloista. Mikäli saan valmistautua puheen tai esitelmän pitämiseen, ei se sinällään pelota, mutta jännittää. Sen sijaan, jos minun pitää alkaa ilmaista itseäni valmistelematta, antaa mielipiteeni juuri esitettyyn asiaan tai ilmiöön tai tarjota kommenttia, voin sanoa, että useimmiten hirvittää.

Pelkäsin aikoinaan epäonnistumistakin, mutta olen sekä römelö että omaksunut sukuni mantran ’aina kannattaa yrittää’, joten tavallaan mahdollisuus epäonnistua on unohtunut. Lisäksi olen alkanut mieltää koko epäonnistumisen konseptin enemmänkin positiivisena oppimisprosessina (kts. kirjoitukseni miksi kannattaa epäonnistua).

Julia Cameron kirjoittaa:

”Pelko lukitsee luovuuden. Pelkäämme että emme ole tarpeeksi hyviä. Pelkäämme että emme ikinä valmistu. Pelkäämme jo aloittamistakin. Pelkäämme menestystä ja epäonnistumista. Pelkoon on yksi ainoa lääke. Tämä on rakkaus. […] Lopeta itsesi soimaaminen. Ole kiltti. Kutsu pelkoa sen oikealla nimellä.” (Cameron 2007:245)

Kun pelot on tunnistanut, ne on saanut nimen ja niitä on tarkastellut lähemmin, eivät ne välttämättä tunnu enää yhtä kamalilta.

Sen sijaan, että rankaisisi jatkuvasti itseään, kannattaa ottaa Cameronin tapaan päinvastainen tapa: rakastaa ja helliä itseään.

Kun teen sitä mitä rakastan enkä mieti liikaa tulevaa, mennyttä tai muita ihmisiä sekä olen itselleni armollinen vaatimatta liikoja, alkoi peloista vapautuminen. Toisin sanoen: olen oma itseni ja teen parhaani. Se riittää.

Huomasin nopeasti rentouden tunteen sekä kehossa että mielessä. Aivan kuin pingotettu kuminauha olisi vihdoin löystynyt ja vapauttanut minut ikeestään tehden oloni kevyeksi. Näinkö helppoa se on? muistan ajatelleeni.

Kun oma lukkoni avautui, huomasin vahingossa saavani hyviä numeroita opinnoista ja kirjoittavani kiinnostavaa tekstiä. Kaiken sen ajan olin yrittänyt menestyä opinnoissani ja kirjoittaa mielettömän hyvää tekstiä, mutta olin huomaamattani estänyt itseäni ja sabotoinut peloillani lopputuloksen.

Pelot tulevat toisinaan käymään, sillä elämä on vähän kuin vaakakuppi, joka tasapainottelee keskellä yrittäen pitää kaiken tasapainossa. Mutta mikään tila ei ole kuitenkaan pysyvä. Nykyään kun pelot tulevat käymään, ne eivät jää enää punkkaamaan sohvalle vaan ne osaavat lähteä itse pois.

Lähteet:

Cameron, J (2007) Tie Luovuuteen: Henkinen polku syvempään luovuuteen. Helsinki: Like.

Kuinka yliopisto-opinnot ovat tukeneet luovaa kirjoittamistani?

En olisi koskaan uskonut, että yliopisto-opinnot voisivat tukea luovaa kirjoittamista: akateeminen kieli on yleensä nimittäin melko tylsää, jaarittelevaa ja kuivaa. Se on usein sellaista poliitikkokieltä suurilla teorioilla – lukemaansa tekstiä voi ymmärtää vain, jos on vähintään tohtori.

Mutta olin väärässä. Sekä luovan kirjoittamisen että suurien teorioiden suhteen.

img_4212

Ensin hieman taustaa opinnoistani. Opiskelen Helsingin yliopistolla kansainvälisessä Media and Global Communication –maisteriohjelmassa pääaineena viestintää. Sitä ennen opiskelin Lontoossa kandidaatintutkinnon elokuvatutkimuksen parissa. Taide, humanismi sekä yhteiskunnan ilmiöt ovat kiinnostaneet minua aina. Viime vuosina olen keskittynyt etenkin ihmisten väliseen kommunikaatioon, mediaan kokonaisuudessaan sekä tietysti kirjoittamiseen.

Seuraavassa listaan muutamia kohtia, joita opiskeluni ovat minulle antaneet.

Yleissivistys ja oppiminen

Opinnot ovat tuoneet kokonaisuudessaan (yllätys yllätys!) paljon tietoa ja sivistystä, joita on hyödyllistä käyttää teksteissä. (Hyötyä myös Trivial Pursuit:ssa)

Lisäksi olen oppinut paljon erilaisia teorioita ja konsepteja, kuten feministinen teoria, poliittinen ekonomia, tekniikan filosofia yms. Ne kuulostavat äkkiseltään todella tylsiltä, mutta erilaisten teorioiden avulla maailmaa ja yhteiskuntaa voi oppia tarkastelemaan eri linssien läpi. Siitä on ollut minulle hyötyä erityisesti näkökulman rakentamisessa.

Kriittinen ajattelu

Opinnot tuovat paljon tietoa, mutta kaikkein tärkeimmin ne ovat rohkaisseet kriittiseen ajatteluun. Vaikka Marx, Foucault ja kumppanit ovat kehittäneet hienoja ajatuksia, ne eivät ole ultimaattisia totuuksia. Mitään ei kannata ottaa itsestään selvyytenä ilman lähempää tarkastelua. Kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä se saattaa ensin näyttää. Eikä teorioiden kanssa tarvitse olla samaa mieltä vain siksi, että joku kuuluisa heppu on niin asioista todennut.

Kriittinen ajattelu on mielestäni sidoksissa kirjoittamiseen hyvinkin vahvasti. Se paljastaa kirjoittajan filosofian ja tuo tekstiin lihaa luiden ympärille. Lisäksi kriittinen ajattelu auttaa nousemaan tekstin yläpuolelle ja tarkastelemaan kokonaisuutta (hieman) objektiivisemmin.

Suunnitelmallisuus

Kirjoittamiseni on fokusoitunut opintojen myötä. Ennen en halunnut suunnitella lainkaan kirjoittamista ja tarinaa, sillä pelkäsin kyllästyväni koko tekstiin ennen sen kirjoittamista. Tarina oli usein pelkkä ajatusten kaatopaikka.

Nykyään suunnittelen vähän enemmän kirjoittamista, mutta alan suunnitella vasta silloin, kun tiedän tekstistä kehittyvän jotain.

Erityisesti tutkimussuunnitelman kirjoittaminen on ollut hyödyllistä, sillä tutkimusta suunnitellessa pitää vastata (tuskastuttavan) moneen kysymykseen: Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Mitä uutta tutkimus tuo tiedemaailmalle?

Samoja kysymyksiä voi kysyä myös kirjoittajana: mikä on tekstin tarkoitus? Mitä uutta teksti tuo kirjallisuuteen?

Täsmällinen ilmaisu

Akateeminen kirjoittaminen noudattaa tiettyjä konventioita ja se pakottaa kirjoittamaan mahdollisimman selkeästi, tarkasti ja tiiviisti. Omaa kirjoittamista pitää jatkuvasti reflektoida kriittisesti – mitä mielikuvia omasta tekstistä tulee? Välittyykö sanoma lukijalle? Voinko minä esittää tämän asian absoluuttisena totuutena? Väitän, että kirjoittamisestani on tullut täsmällisempää opiskelut aloitettuani.

En silti suostu kirjoittamaan tylsästi, edes kurssien esseitä. Miksi akateemisen tekstin pitäisi olla tylsää, vaikka ilmaisu on yleisesti säännelty?

Itsevarmuus

Kaikkein eniten opinnot ovat tuoneet itsevarmuutta omaan tekemiseen sekä itseluottamusta omiin taitoihin.

Kirjoittaminen on lopulta aika yksinäistä puuhaa ja toisinaan kaikenlaisia ajatuksia putkahtaa päähän, kuten: olenko minä hyvä kirjoitta? Osaanko yhtään mitään? Tuleeko tekstistä koskaan valmista? Onko koko touhussa mitään järkeä?

Suurin osa kursseista suoritetaan kirjoittamalla esseitä ja kun niistä saa hyvää palautetta, myös itsevarmuus sekä luotto omiin taitoihin kasvaa. Palautetta saa harvoin mistään, joten arvostan niitä hetkiä. Keskeneräisiä tekstejä ei ole kiva näyttää kenellekään ja tutuilla on puolueellinen mielipide. Opinnot toimivat hyvänä puolueettomana mittarina kyvystä järjestää materiaalia, tuottaa ymmärrettäviä tekstikokonaisuuksia sekä osoittaa jonkin tasoista älyllistä ajattelua.

Lopuksi

En väitä, että pitää olla akateemisesti koulutettu ollakseen hyvä kirjoittaja. En todellakaan. Jokainen kirjoittaja on yksilö ja jokainen oppii eri tavalla. Oman henkilökohtaisen kirjoittamisen suhteen olen saanut paljon opinnoistani, mutta olen oppinut myös elämänkokemuksesta, muista teksteistä sekä puhtaasta kokeilun ilosta.

Jokaisella kirjoittajalla on oma elämänpolkunsa, mutta uskon silti, että hyvillä kirjoittajilla on  jotain yhteistä. Heillä on jatkuva halu oppia uutta ja tulla paremmaksi kirjoittajaksi.

Kirjoittajan soittolista

Kirjoittaminen ja musiikki kuuluvat mielestäni yhteen yhtä hyvin kuin päärynä ja homejuusto, Paul Auster ja Siri Hustvedt tai farkut ja valkoinen t-paita.

screen-shot-2017-01-25-at-13-42-30Musiikki säätelee tunnelmaa ja auttaa ainakin itseäni pääsemään oikeanlaiseen mielentilaan. Omia suosikkejani on tunnelmasta riippuen mm. jazz, klassinen piano tai viulut, akustinen melankolinen musiikki tai hilpeä hyvän mielen indie.

Lisäksi korvanapit eristävät tarpeeksi ulkomaailmasta, jotta voin keskittyä kirjoittamaan. Silloin on olemassa vain minä, mielikuvitukseni ja tietokone.

Toisinaan on vaikeaa löytää hyvää soittolistaa, johon ei kyllästy. Sellaista, jossa jokaisen kappaleen ensitahtien alkaessa ei tee mieli vaihtaa seuraavaan.

Hurraa internet ja soittolistojen maailma, sillä löysin kirjoittajien listan!!! Musiikin suoratoistopalvelu Spotifyssa on nimittäin oma listansa kirjoittajille nimeltään The Writer’s Playlist.

Listaan on koottu parhaat luovaan kirjottamiseen, kirjailijoihin tai kirjoihin liittyvät biisit, joita voi fiilistellä kirjoittamisen lomassa tai muuten vaan. Listasta löytyy niin Little Green Cars:n Harper LeeThe Killersin Romeo ja Julia kuin myös Mumford and Sons:in White Blank Page.

Seuraavan kerran juhlia järjestäessäni aion laittaa soittolistan soimaan ja pitää tietokilpailun siitä, mikä listan biisejä yhdistää.

Kuva: Kuvakaappaus Spotify:n pääsivulta

Kirjoitustehtävä: metataso

Artikkelini metatasosta on yksi klikatuimpia tekstejäni blogissa. Pohdin, mistä tämä johtuu. Ymmärsin pian, että metatasosta ei oikeastaan juuri puhuta eikä sen kirjoittamista suoraan opeteta, se pitää itse tajuta.

img_3737

Korjatakseni tämän erheen, päätin jakaa yhden todella hyödyllisen kirjoitusharjoituksen, jonka avulla voi harjoitella metatason luomista. Kirjoitustehtävä ei ole täysin itse keksimäni, vaan runoilija ja käsikirjoittaja Mikko Myllylahti tutustutti perusperiaatteen ’Kirjoittajaksi kasvaminen’ -kurssilla. Lisäsin itse kolmannen kohdan, sillä juurikin tulkinta on tärkeää metatasoa kirjoittaessa.

Samasta kirjoitustehtävästä saattaa olla useampiakin versioita ja täysi kunnia kuuluu sille, joka menetemän on alunperin keksinyt.

KIRJOITUSTEHTÄVÄ:

  1. Mene ihmisten ilmoille ja valitse itsellesi täysin tuntematon henkilö. Tarkkaile häntä haluamasi aika tai noin 5 minuuttia. Tee muistiinpanoja henkilön ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Tekeekö hän jotain tavallisesta poikkeavaa? Mitä hän tekee? Miten hän istuu/seisoo/kantaa laukkuaan/juo kahviaan, etc.?
  2. Kirjoita maksimissaan 1 liuskan pituinen yksityiskohtainen kuvaus henkilöstä, jota olet juuri tarkkaillut. Kuvaus saa olla poliisin silminnäkijähavainnon kaltainen raportti.
  3. Kuvauksesi perusteella kirjoita 1/2 – 1 liuskan tulkinta henkilöstä. Kuka hän on? Mitä hän tekee työkseen? Miksi hän tekee juuri niin kuin tekee? Miksi hän pukeutuu niin kuin pukeutuu? Mistä hän unelmoi? Mikä on suurin pettymys, jonka hän on kokenut?  Mikä on hänen läheisin ihmissuhteensa? Käytä mielikuvitusta ja luo henkilöhahmo todellisen henkilön perusteella.
  4. Toista tehtävä kerran viikossa.

Aluksi kirjoittaminen ja toisten ihmisten tarkkailu saattaa tuntua epämiellyttävältä ja vaikealtakin. Siksi suosittelen, että harjoitusta kannattaa toistaa useamman kerran, jotta se olisi tehokasta ja ideasta pääsee jyvälle.

Säästä ensimmäiset kuvaukset ja tulkinnat, sillä omaa kehitystä kirjoittajana on mukava seurata. Se antaa pieniä onnistumisen tunteita.

Uskalla epäonnistua!

Huono, surkea, kehno, kyvytön, puutteellinen, taitamaton, viallinen, kurja, kykenemätön, luuseri, paska, tyhmä…

Epäonnistuminen varjostaa uusia aloituksia sekä tärkeitä projekteja. Pelkäämme epäonnistumista, hetkeä, jolloin voimme menettää kasvomme ja toteamme olevamme luusereita. Pelko epäonnistumisesta estää meitä tavoittelemasta niitä asioita, joita oikeasti haluamme ja jättää meidät tyytymättömyyteen. Mutta epäonnistuminen ei ole lopputulos, vaan välivaihe.

Vain täydellisiä suorituksia

Ulkopuoliset näkevät usein vain onnistumiset ja lopputuloksen, eivätkä ole mukana sinnikkäässä yrittämisessä sekä epäonnistumisten kohtaamisissa. Elämäkerrat ovat täynnä siloteltuja menestystarinoita ja virtaviivaisesti tapahtuvaa edistystä. Syntyy illuusio täydellisyydestä; mielikuva, että menestyvä ihminen ei koskaan mokaa.

Uskoisitko, jos sanoisin, että kaikkein menestyneimmät tyypit ovat mokanneet ehkä kaikkein eniten?

 ”Sometimes when you innovate, you make mistakes. It is best to admit them quickly, and get on with improving your other innovations.” (Steve Jobs)

Steve Jobsin lisäksi on monia muitakin, jotka ovat ajautuneet hetkelliseen umpikujaan. Esim. ennen kuin Isaac Newton keksi painovoiman, hän oli kokeillut monenlaisia teorioita vuosia ja epäonnistunut. Lukemattomat kerrat. Kunnes – kuten kaikki tietävät – omena putosi hänen päähänsä (Connor, 2010).

Tehtävässä kehittyminen tapahtuu harvoin ainoastaan nousujohteisesti ja askelia otetaan haparoiden eteen, välillä myös taakse sekä sivuille. Kirjaa ei kirjoiteta alusta loppuun ja todeta sitten sen olevan valmis.

Kehittymisen tärkeä edellytys on virheiden tekeminen. Jo Boalerin mukaan aivot kehittyvät joka kerta, kun yksilö tekee virheen – eli neurologisesti virheiden tekeminen on siis hyvä asia. Sen lisäksi yksilö kehittyy ja oppii parhaiten, kun ympäristö tukee yksilöä eikä hänen tarvitse pelätä virheen tekemistä (Boaler).

Normiin mahtuu vain tavallisuutta

Monia kirjoittajia vaivaa vähän sama asia kuin Suomen työelämää ja taloutta tällä hetkellä: otetaan liian varman päälle ja kuljetaan samoja reittejä, joita ollaan aina kuljettu, koska silloin ei voi eksyä tieltä. Tehdään samoja asioita, joita ollaan aina tehty juurikin samalla tavalla, koska niin on turvallista tehdä. Kirjoittajaryhmissä vaihdetaan tiheästi vaihe-vaiheelta selostettuja ohjeita ’Kuinka kirjoittaa romaani?’

Tanja Piha puhui TEDxOtaniemi tapahtumassa 19.8.2016 kuinka pelko sekä vääristyneet uskomukset estävät ihmisiä tekemästä sitä, mitä he todella haluavat tehdä. Ne lamauttavat, jolloin yksilö tyytyy vähempään kuin mikä hänen todellinen potentiaalinsa olisi.

Eli ihmisen suurin este unelmiensa toteutumiselle on hän itse!

Piha jakoi myös Jorge Luis Borgesin Hetkiä runon ensimmäisiä säkeitä, jotka ovat mielestäni hyvin oivaltavia ja sopivat kirjoittamaani aiheeseen:

”Jos voisin elää elämäni uudelleen.

Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä

enemmän virheitä.

En yrittäisi olla niin täydellinen,” […]

Täydellisyys on utopia, johon yllättävän monet pyrkivät ja samalla he yrittävät kaikin keinoin välttää virheiden tekemistä. On toki turvallista tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät…

Kannattaako riski?

Riski mielletään yhtälailla negatiiviseksi niin kuin kritiikkikin. Mielestäni riski ei ole negatiivista, sillä siihen liittyy usein positiivisia päämääriä. Miellän hyväksi riskiksi sen, että uskaltaa lähteä toteuttamaan omia unelmiaan, vaikka ”vaarana” on epäonnistua.

Minä olen ”epäonnistunut” elämäni aikana monesti. Niin työssä, opinnoissa, suhteissa sekä henkilökohtaisissa projekteissa. Entä sitten? Jokainen tehty ”virhe” on tuonut arvokasta tietoa niin yleisesti kuin myös itsestänikin.

Epäonnistuminen ei vähennä ihmisarvoa, se kertoo ainoastaan siitä, että kyseinen asia ei vain toiminut. Epäonnistumisen jälkeen olet myös viisaampi kuin ennen hommaan ryhtymistä; todennäköisesti tiedät, miksi asia ei toiminut ja miten se täytyy korjata. Se ei kerro kuinka taitava olet tai millainen ihminen olet.

Aina uudelleenkalibrointi ei toimi suoraviivaisesti, vaan prosessien väliin mahtuu aikaa ja ajatuksia. Ja niin pitääkin. Eikä epäonnistuminen ole lopullinen tila, se on vain välivaihe.

Lopuksi

On ehkä maailman suurin klisee sanoa, että epäonnistumiset opettavat. Mutta se on aivan totta. Olen oppinut valtavasti uusia taitoja, erilaisia elämänfilosofioita, saanut ideoita ja ymmärtänyt paremmin kuinka eri instituutiot toimivat, erehdyksen kautta. Olen oppinut kuinka minun pitää parantaa työskentelyäni, jotta pääsen hiukan lähemmäksi tavoitteitani. Ja se on arvokas tieto se.

Kaikki tiet eivät vie Roomaan, mutta matkan aikana on kivoja maisemia. Kiertotiellä tapaa yllättäviä ihmisiä ja asioita, jotka rikastuttavat elämäämme. Uskalla siis epäonnistua!

 

Lähteet:

Bowler, Jo ’Mistakes grow your brain’ in YouCubed [online] [https://www.youcubed.org/think-it-up/mistakes-grow-brain/] [Accessed 22.8.2016]

Connor, Steve ’The core of truth behind Sir Isaac Newton’s apple’ in  Independent [online] 18.1.2010 [http://www.independent.co.uk/news/science/the-core-of-truth-behind-sir-isaac-newtons-apple-1870915.html] [Accessed 22.8.2016]

*

Borges, Jorge Luis Hetkiä runo: http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/lue-taemae-runo-ja-mieti [Accessed 22.8.2016]

Steve Jobsin lainaus in Business brief [online] http://www.businessbrief.com/apple-ceo-steve-jobs-12-rules-of-success/ [Accessed 22.8.2016]

Kuulumisia, inspiraatiota ja viisasta työskentelyä

Vietän tämän viikon kirjoitusretriittiä. Tai oikeastaan lupauduin hoitamaan ystäväni kissoja ja kasveja hänen lomaillessa etelässä. Siinä sivussa kirjoitan erästä sivuprojektia, joka on ottanut tuulta alleen enemmän kuin oli tarkoitus. Uuups, inspiraatio!

Olen pohtinut myös lähiaikoina erilaisia kirjoitusrutiineja. Minulla ei oikeastaan ole mitään rutiinia; kirjoitan silloin kun minulla on aikaa ja minusta tuntuu siltä.

Viimeisen vuoden aikana olen omaksunut uuden elämänfilosofian. Ei ehkä kuulosta kovin järisyttävältä, mutta omat silmäni ovat auenneet uudelle työtavalle. Ja tadaa tässä se on: ”Work smarter not harder” eli työskentele viisaammin äläkä lujemmin.

Koulusta asti meille toitotetaan, että kovasti töitä tekemällä voi saavuttaa kaiken mitä haluaa. Nyt, kun näen maailman aikuisin silmin, voin sanoa: ”joo, mutta ei se aina mene niin”.

Yleensä kirjoittajia neuvotaan kirjoittamaan mahdollisimman paljon ja joka päivä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt filosofiaa päämäärättömän ja pakotetun tekstin tuottamisen takana – kai tarkoitus on vain, gröhöm, kirjoittaa mahdollisimman paljon tekstiä. Mutta laatu vs määrä eivät aina korreloi…

Mitä viisaampi työskentely (tai tässä tapauksessa kirjoittaminen) on?

Koska monilla meistä aika on kortilla, kannattaa aika jakaa oman jaksamisen ja onnellisuuden mukaan. Vartissa ehtii luonnostella kirjoitettavan kohtauksen muistikirjaan, jonka voi kirjoittaa tekstitiedostoon seuraavan kerran, kun aikaa on esimerkiksi puoli tuntia. Jos keho on väsynyt, on sitä kuunneltava.

Suurta projektia lähestytään siis pienin askelin suhteuttaen omaan käytössä olevaan aikaan. Usein aikaa kirjoittamiselle ei ole puolta tuntia kauemmin, mutta monilla meistä löytyy satunnaisesti vapaita viikonloppuja. Kirjoittamiseen käytössä olevan ajan saa tällöin käytettyä tehokkaammin ja määrätietoisemmin.

Sen sijaan, että katsoisi kissavideoita youtubessa tai shoppailisi nettialessa, voi priorisoida taustatutkimuksen nettisurffailussa ylemmäs to do -listassa. Ja jos kirjoittaminen ei onnistu ja sohva ja suklaa kutsuvat – go for it! Ole itsellesi välillä lempeä.

Toisinaan on osattava myös elää sen sijaan, että vain istuisi nuhruisessa työhuoneessa velvollisuudentuntoisesti. Kirjoittajatkin tarvitsevat aiheita mistä kirjoittaa.

Sen pitemmittä puheitta menen rapsuttamaan kissoja ennen kuin teen taustatutkimusta maahisista ja kirjoitan pari kohtausta ylös muistikirjaan.

Kirjoitusiloa ja aurinkoa viikkoonne!