Stig Larssonin Millenium-trilogia aloitti julkisen keskustelun 2000-luvun alussa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kuvaamisesta populaarikulttuurissa. Etenkin trilogian ensimmäisen osan (Miehet, jotka vihaavat naisia, 2009) filmatisointi kaikessa brutaaliudessaan on jäänyt kummittelemaan monen verkkokalvolle. Keskustelu jäi kovin valjulle asteelle silloin, mutta metoo on nostanut asian jälleen ihmisten tietoisuuteen.
Dekkareiden ja trillereiden perinne nojaa hyvin vahvasti nuoren naisen karmean murhan selvittämiseen. Usein pelkkä murha ei riitä, vaan väkivallan määrällä täytyy erityisesti mehustella lisätäkseen tarinan järkyttävyyttä. Järkyttävä tai muuten shokeeraava sisältö usein koukuttaa paremmin.
Yhdysvaltalainen dekkaristi Karin Slaughter argumentoi haastattelussa, että väkivallasta ei tule vaieta. Hänen mielestään väkivallasta tulisi puhua mahdollisimman brutaaliin sävyyn, sillä väkivalta on brutaalia. Slaughterin mukaan naisiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö ovat edelleen monelle naiselle arkipäivää, myös Suomessa, joten aiheesta tulee keskustella ja sen vaikutukset uhriin ja tämän lähipiiriin tulee näyttää realistisesti. (HS 2018)
Viime vuosina minulle on tullut lukijana ja katsojana tunne, että nyt riittää.
Naisiin kohdistuvan väkivallan narratiivi on kulunut ja kulutettu loppuun. Se, että naisiin kohdistuvasta väkivallasta on poikkeuksetta tullut normi, on minusta häiritsevää. Esimerkiksi Orjattaresi (2017-2018) TV-sarja alkoi menettää kiehtovuuttaan 2. kaudella, kun alistettujen epätoivoisella asemalla mässäillään peräti 13 jakson ajan.
En sano, että ikävät asiat pitäisi lakaista pois silmistä, mutta myyntilukujen tiristäminen niiden avulla on varsin tekopyhää.
En ole turhautumiseni kanssa yksin.
Gillian Flynnin Gone Girl (2012) oli poikkeuksellinen teos paitsi kerronnallisesti, mutta myös siksi, että se osoitti trillerin naiskuvan voivan uudistua. Teos osaltaan vauhditti myös suburban noir -kirjallisuuslajin suosiota. Samaan lajiin kuuluu myös Petra Hammesfahrin romaani The Sinner (2008), joka luo pahinta mahdollista mielikuvaa tapahtumista. Lopulta Hammersfahr vain pingottaa jännitystä äärimmilleen ja toteuttaa armeliaamman lopun (kirjasta on tehty myös TV-sarja, jonka 1. kausi on katsottavissa Yle Areenasta nimellä Syntinen).
Uudenlaisen trillerin löytämistä vauhdittaa myös paljon kiinnostusta ja mediahuomiota saanut kirjoituskilpailu. Vuonna 2018 maailmalla debytoi The Staunch Book -kirjoituskilpailu, jonka tavoitteena oli löytää teksti, jossa ”yhtäkään naista ei pahoinpidellä, vainota, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata” (The Staunch Book Prize 2018).
Kilpailu haastoi kirjoittajat luomaan kiinnostavaa uutta jännityskirjallisuutta, joka avaa genren mahdollisuuksia ja tarinalinjoja laajemmalle. Kilpailuun lähetettiin tekstejä huomattava määrä. Kilpailun voitti australialainen Jock Serongin kirjallaan On the Java Ridge.
Nyt olisi aika voimaantumiselle, niin kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa kuin oikeassa elämässäkin. On aika kertoa tarinoita, joissa alisteisessa asemassa oleva henkilöhahmo pääsee rikkomaan narratiivin kirouksen eikä päädy kuolleena katuojaan.
Ja mitä tulee Orjattaresi TV-sarjaan, odotan 3. kaudelta vallankumousta.
The Stance Book Prize ottaa jälleen käsikirjoituksia vastaan 21.2.2019 lähtien. Deadline käsikirjoitukselle on 14.7.2019. Lue lisää kilpailun sivuilta.
Kuva: Unsplash
Lähteet
Helsingin Sanomat ’Metoo-liike muuttaa myös dekkareita, sanoo miljoonia myynyt Karin Slaughter – ja perustelee, miksi hänen ei itse tarvitse muuttaa omia naismurhilla ja raiskauksilla mässäileviä teoksiaan’ (2018, kesäkuu 6) [Online] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005716879.html [21.1.2019]
The Staunch Book Prize (2018) ’About’ [Online] http://staunchbookprize.com/about-2/http://staunchbookprize.com/about-2/ [21.1.2019]
Epilogi – Jälkisanat 