Perinteisesti kirjailijaliiton jäsenyyden ajatellaan tuovan kirjailijan statuksen. Ovet liittoon eivät kuitenkaan välttämättä aukea edes palkitulle tekijälle.
Kirjailijaliiton tiukat hyväksymiskriteerit puhuttavat jälleen Helsingin Sanomia myöten. Meinasi mennä kahvit näppäimistölle, kun luin liiton hylänneen palkitun kirjailija Pontus Purokurun jäsenhakemuksen.
Purokurun! Hän edustaa minulle korkeakulttuuria ja kokeilevaa kirjallisuutta. Purokuru sai vuonna 2019 Kalevi Jäntin palkinnon romaanistaan Römaani (Kosmos). Lisäksi hän on kirjoittanut useita teoksia. Jos häntä ei hyväksytä kirjailijaliittoon, kuka sitten?
Liitto on aiempina vuosina hylännyt esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja -sarjan luoneen Juha Vuorisen. Myös kirjailija ja taiteilija Katariina Souri haki jäsenyyttä useamman kerran ennen hyväksymistään. Lisäksi Helsingin Sanomien juttussa kirjailija Tatiana Elf kertoo saaneensa kieltävän vastauksen jäsenyyshakemukseensa.
Kirjailijuuden tiukat laatuvaatimukset
Sana kirjailija juontuu sanasta kirja, johon liitetään tekijää ilmaiseva suffiksi -ilija. Kirjailija tarkoittaa siis kirjaimellisesti kirjan tekijää.
Kirjailijaliitto toimii kuitenkin Suomessa eräänlaisena kirjailijuuden portinvartijana. Hyväksyminen liittoon toimii siten epävirallisena tunnustuksena ammattistatuksesta. Onhan kyseessä kirjailijoiden ammattiliitto.
Hakijalla täytyy olla vähintään kaksi laadukkaaksi arvioitua kaunokirjallista teosta, jotta hän voi hakea jäseneksi. Palkinnot tai myyntimenestys eivät vaikuta jäsenpäätökseen.
Kirjailijaliiton edustajat tarkastelevat hakijan teoshistoriaa ja tekevät vertaisarvion perusteella päätöksen: hyväksytäänkö vai hylätäänkö hakemus. Jäsenyys on elinikäinen.
Kirjailijaliitto perustelee jäsentensä valikointia sillä, ettei kirjailijaksi ole olemassa muodollista koulutusta.
Liiton mukaan omakustanteet eivät ole este, kunhan ne täyttävät laatuvaatimukset. Herää kysymys, kenen laatukäsitys ratkaisee.
Aikamme vaatii tiivistämään rivejä
Elitistiset kuppikunnat kuulostavat omaan korvaani nihkeiltä. Ne eriarvoistavat samaa työtä tekeviä, sillä kaikilla ei ole verkostoja, tietoa kustannusalasta tai mahdollisuutta osallistua koulutuksiin. Kirjailijaliitosta voi saada paljon hiljaista tietoa, jota ei julkisesti jaeta.
Valtaosa kirjoittaa käsikirjoitustaan yksin.
Osa liiton palveluista on nykyään avoinna myös muille kuin jäsenille, mutta se ei ole sama asia kuin täysjäsenyys.
Olisiko kirjallisuuden kentälle vahingoksi, jos kirjailijaliitto hyväksyisi jäsenikseen kaikki hakijat?
Liitto saisi enemmän jäsenmaksuja, ja kirjoittajat pääsisivät aiemmassa vaiheessa ammatillisen tuen piiriin. Samalla kirjoittavan yhteisön rivit tiivistyisivät.
Elämme poikkeuksellista aikaa, jossa kirjailijoiden kirjoista saatavat tulot pienenevät jatkuvasti. Yhdessä voimme vaikuttaa – yksin jäämme vain hyväksymään tilanteen.
Teos merkitsee lopulta enemmän kuin titteli. Mitä se haittaisi, jos maassamme olisi enemmän kirjailijoita?
Jokaisessa ihmisessä asuu pieni diktaattori, joka valtaan päästyään huutaa: ” Alas demokratia. Ei siksi, että se olisi oikein. Vaan siksi, että minäkin saisin hallita.”
Jokainen pieni ihminen, joka kokee päässeensä merkittävään tehtävään, haluaa siis demonstroida olematonta valtaansa, kuten diktaattori. Naurattaa!