Finlandia 2018 yllätti!

Hävettää. En ollut kuullutkaan Olli Jalosesta.

Jos sinultakin on mennyt Jalosen Olli kokonaan ohi, voin kertoa hänen olevan Finlandia-voittaja. Toisen kerran. Ensimmäisen kerran hän voitti kaunokirjallisuuden Finlandian vuonna 1991 teoksellaan Isäksi ja tyttäreksi (1990). Toisen kerran hän voitti samaisen Finlandian tänä vuonna Taivaanpallo (2018) teoksella. Jalonen on kirjoittanut yli 15 kirjaa ja saman verran käsikirjoituksia teatteriin, elokuviin ja radioon.

Olen pitänyt itseäni kultturellina ihmisenä. Niin ei ilmeisestikään ole, sillä Finlandia-ehdokkaistakin vain Katja Kettu ja Pauliina Rauhala olivat minulle ennestään tuttuja.

Hävettää.

Olenko ainut, joka on elänyt jossain purkissa kaikki nämä vuodet? Olenko joutunut UFOjen kaappaamaksi tietämättäni ja jäänyt paitsi merkittävistä kotimaisen kaunokirjallisuuden kiemuroista?

Veikkaamani ”vahva ehdokas” Tommi Kinnunen Pinttinsä (2018) kanssa ei ollut edes ehdokkaana. Oopsie! Tiedän ainakin olla lottoamatta tänä perjantaina.

Uskon, että Jalonen on vain jäävuoren huippu mitä tulee kotimaisen kaunokirjallisuuden sivistymättömyyteeni. Kirjailijoita, jotka minun pitäisi tietää, on varmasti monia. Aivan liian monia.

Hävettää.

Kuva: Unsplash

5 vinkkiä Helsingin Kirjamessuille ja kulttuurikentän kuulumisia

Tällä viikolla blogissa mm.: mitä Helsingin Kirjamessut tarjoavat kirjoittajalle? Miksi WIFT Finlandin kannanotto tasa-arvon puolesta on tärkeä? Ja kuka sai vaihtoehtoisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon?

thought-catalog-462302-unsplash

Helsingin Kirjamessut kirjoittajalle

Tarkoitukseni oli vierailla Helsingin Kirjamessuilla to 25.10., mutta harmittavasti joudun Sysmän residenssin takia jättämään messut tänä vuonna välistä. Booooo! Olin ehtinyt fiilistellä blogissa messuja, mutta ehkä se ei vaan ollut tarkoitettu.

Kirjamessuilla on paljon kiinnostavia keskusteluja kirjojen ystäville, mutta myös pohdittavaa kirjoittajille. Keräsin muutaman tärpin erityisesti kirjoittajia silmällä pitäen.

  • Kirjalliset väärennökset, Sanna Nyqvist, Outi Oja, haastattelijana Karo Hämäläinen (to 25.10. 12:00-12:30 Töölö)
  • Suorittava sukupolviSisko SavonlahtiEveliina Nieminen, haastattelijana Susanne Salmi (pe 26.10. 11:30-12:00)
  • Suomen Kirjailijaliitto esittää: Puhutaan rahastaJarmo Stoor, Silvia ModigTuomo Puumala, haastattelijana Sirpa Kähkönen (la 27.10. 11:30-12:00 Töölö)
  • Suomen Kirjailijaliitto esittää: Sensuroitu! Mistä kirjailijat vaikenevat?Pirjo HassinenJukka Behm, haastattelijana Marjo Heiskanen (la 27.10. 15:00-15:30 Töölö)
  • Poliisi, etsivä ja toimittaja – kolme näkökulmaa rikokseenMarko KilpiChristian RönnbackaJarkko Sipilä, haastattelijana Harri Nykänen (su 28.10. 15:00-15:30 Punavuori)

Lisäksi Tiedetorin anti vaikuttaa kokonaisuudessaan kiinnostavalta (25.-28.10. Kruunuhaka).

29025767_1667620179972117_711790644904853504_n.png

WIFT Finland: kannanotto tasa-arvon puolesta

Suomen WIFT (Women in Film & Television) kirjoitti kannanoton Elokuvasäätiön strategiaan. Juuri julkaistu strategia määrittelee tavoitteet seuraavalle viidelle (5) vuodelle, mutta tasa-arvon edistäminen julkisten varojen jakamisessa puuttuu täysin, mikä on Pohjoismaihin ja Euroopan mittakaavaan nähden hyvin poikkeuksellista.

Mm. Elina Knihtilän, Jenni Kosken ja Ulla Heikkilän allekirjoittamassa kannanotossa vaaditaan: ”Määräävässä asemassa toimivan julkisen rahoittajan rooli on mahdollistaa tasa-arvoiset lähtökohdat ja resurssit kaikille alalla työskenteleville ammattilaisille. […] Julkisen viranomaistahon toiminta ei voi perustua yksittäisen viranomaisen [Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarisen] henkilökohtaisiin uskomuksiin, todentamattomiin oletuksiin tai tuntemuksiin.”

Elokuvasäätiö on huomattava suomalaisen elokuvan rahoittaja, sillä suurin osa rahoituksesta tulee juuri säätiön kautta. Etenkin viime vuoden tapahtumien valossa, Elokuvasäätiön tulisi aktiivisesti edistää tasa-arvoa myös rahoituksen jakamisessa pitkäjänteisellä seurannalla sekä asettamalla konkreettisia, mitattavia, tavoitteita.

Kannanotto on tärkeä, sillä vanhat arvot eivät saa sanella tulevaisuutta. Jokaiselle tekijälle tulee antaa mahdollisuus, sukupuolesta riippumatta.

Kirjoitin aiemmin syksyllä mietteitä Elokuvasäätiön toimintatavoista ja päätöksestä jättää Tyhjiö (Aleksi Salmenperä, 2018) ilman rahoitusta. Onko sattumaa, että kyseessä on feministinen elokuva, jonka pääosassa on vahva naishahmo?

mc

Vaihtoehtoisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saa…

Karibialaistaustainen Maryse Condé (synt. 1937) on valittu uuden kirjallisuuspalkinnon the New Academy Prize in Literature -palkinnon saajaksi.

Condén valintaa palkinnon saajaksi perustellaan erityisesti hänen tavallaan kuvata kolonialismia ja post-kolonialismia teoksissaan, unohtamatta rakkautta, solidaarisuutta ja huumoria. Tunnetuimpia Condén teoksia ovat mm. Segu (1987) ja Tree of Life (1992). Condén kirjoja ei ole käännetty suomeksi.

Kirjoitin Nobelin kirjallisuuspalkinnon korvaajasta aiemmin syksyllä. Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu Nobel-kirjallisuuspalkinnolle ja ottaako varjo-Nobel paikkansa kirjallisuuskentällä.

Kuvat: Unsplash, WIFT Finland ja Columbia University in the City of New York

Virginia Woolfin päiväkirjat

7703au

Jos Woolf saisi tietää, että hänen päiväkirjansa olisi painettu kirjasarjaksi, hän todennäköisesti suuttuisi. En voi moittia häntä, niin minäkin suuttuisin. Ristiriitaisissa tunnelmissa selailin kaupassa Woolfin päiväkirjaa ja pohdin millaisia ajatuksia upea kirjailija on tallentanut sivuille. Uteliaisuus kuitenkin voitti, sillä halusin päästä Woolfin pään sisään.

Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, toimittaja sekä kulttuuripersoona. Hänet tunnetaan mm. modernin kirjallisuuden merkittäväksi tekijäksi, tajunnanvirta-tekniikasta sekä feministisestä otteestaan. Hän omisti yhdessä miehensä Leonard Woolfin kanssa kirjapainon, jossa he painoivat Virginian kirjoja. Virginia Woolfin voi siis ajatella olevansa oman aikansa omakustantaja.

Woolf on itselleni hyvin tärkeä kirjailija monella tapaa. Opiskelin hänen kirjojaan luovan kirjoittamisen opintojeni aikana, innostuin modernista kirjallisuudesta ja hänen tekstinsä osuivat oman elämäni murrejaksoon, jolloin päädyin lopulta muuttamaan Englantiin.

Kirjassani Henkäyksiä (2015) on intertekstuaalinen viittaus Woolfin Mrs. Dalloway (1925) kirjaan, sillä halusin omalta osaltani kunnioitaa häntä tekstilläni. Kuten Clarissa Dalloway, myös Ella kuvittelee vastapäisen asunnon naisen tuijottavan ja tuomitsevan katseellaan sekä olemassaolollaan.

Woolfin päiväkirjat sisältävät merkintöjä elämästä, kirjoittamisesta sekä ihmisistä Woolfin elämässä. Se on oikeastaan kiinnostavin tapa lähestyä henkilöä sellaisena kun hän on ollut, sillä päiväkirja on niin henkilökohtainen ja sensuroimaton.

Parasta tietysti kirjoittajan näkökulmasta on kuinka Woolf raportoi kirjoittamisen sujumista ja päivien kulkua, kuten seuraavassa katkelmassa:

”Saatuani valmiiksi aamupäivän kirjoitusrupeaman & täytettyäni kokonaisen sivun, mikä ei ole lainkaan hassumpi saavutus, kellon on 11:20, & voin yhtä hyvin antaa mieleni juosta reittinsä loppuun tällä maallisemmalla tantereella.” (s. 235)

Siis, mitä; Virginia Woolf piti yhden kokonaisen liuskan kirjoittamista päivässä hyvänä suorituksena!? Hän sentään kirjoitti työkseen! Ehkä sitä voisi olla itselleen armollisempi ja lempeämpi. Kun kerta Woolfkin…

Woolfin päiväkirjat sisältävät hyvin henkilökohtaisia merkintöjä kirjailijan elämästä ja toisinaan siellä on piikikkäitä mainintoja kanssaihmisistä:

”Nelly Cecil tuli tänne kello 12 ja lähti 4:30. Kuinka karkeilta & jopa sotkuisilta hän saikaan meidän nurkkamme näyttämään! Huoneet pimenivät silmissä, hopeat tummuivat, kananlihat kuivuivat & posliini haaleni.” (s. 71)

Kun asuin Lontoossa, kävin Richmondissa, jossa Virginia ja Leonard Woolf asuivat ja jossa tämä kuuluisa kirjapainokin sijaitsi. Richmond on mahtava paikka: vehreää, paljon luontoa ja vanhoja taloja. Harmi vaan, että muilla ei ole sinne mitään asiaa kuin turisteilla tai varakkailla löndönereillä, sen verran kallis paikka Richmond on nykyään asua. Kallis, mutta hyvin viehättävä.

Päiväkirjan sivuilta huokuu jatkuvasti sympaattinen, kunnianhimoinen sekä itseironinen henkilö. Ihminen, joka tuskin näyttää todellista itseään juuri kenellekään:

”Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki elit, olivat ihmeellisiä.” (s. 109)

Päiväkirjassa kiinnostavaa on myös kuinka Woolf tallettaa jokapäiväistä elämää, ikään kuin raportoi sitä muistiin tulevan varalle. Shillingit ja pennyt kuulostavat korvaan pikku rahalta, mutta 20-luvulla se on varmasti ollut suuri raha:

”Ruoan hinta on tippunut pennyn sieltä, toisen täältä, mutta kirjojen hinnoissa ei näy juuri muutoksia. Maito on kallista, 1 pennyä neljännesgallonalta. Voi on pudonnut 3 shillinkiin, mutta se on tanskalaista. Kananmunat – en tiedä kananmunien hintaa.” (s. 109)

Virginia Woolf kärsi masennuksesta liki koko elämänsä ajan ja kuoli tungettuaan kiviä takkinsa taskuun ja hukuttauduttuaan jokeen. Päiväkirjojen sivuilta masennusta ei heti huomaa, mutta tietty tummanpuhuvuus toistuu tekstistä ajoittain:

”Kaksi viikkoa on jo vierähtänyt. Aika kuluu nopeasti – liian nopeasti. Kunpa sitä voisi siemailla hitaasti & herkutella jokaisen hetken jokaisella pisaralla! Olen ajatellut viimeisen parin viikon ajan ensimmäisen kerran testamenttini tekemistä, jos totta puhutaan. Toisinaan minusta tuntuu, etten saa tämän rasituksen vuoksi milloinkaan kirjoitettua kaikkia niitä kirjoja, joita minulla on mielessäni. Kirjoittamisessa pirullisinta on se, että se edellyttää jokaisen hermon pysyvän pingotettuna. Ja juuri siihen minä en pysty…” (s. 155)

Woolfin päiväkirjat ovat elämän makuiset; runsaat, levällään ja täynnä elämän välivärejä. Vaikka suurin osa päiväkirjanmerkinnöistä on elämän raportointia, huokuu se älykästä pohdintaa mutta myös kipuilua. Siihen minä samaistun.

Miten lohduttavaa, että Woolfkin on ollut epävarma itsestään ja kirjoittamisestaan. Että hänkin oli vain ihminen. Neromyytti murrettu.

Pssst! Mikäli Virginia Woolf ja Mrs. Dalloway kiinnostaa enemmänkin, suosittelen luettavaksi Michael Cunninghamin Tunnit (2000) tai katsottavaksi kirjasta tehdyn elokuvan Tunnit (2002). Kummatkin on tosi jees.

Lainaukset: Woolf, V. (2015) Päiväkirja II. Suomentanut: Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas kustannus: Turku. (Huom! Päiväkirja II kattaa ajanjakson 1920-1925)

Kuvat: Penguin Books Australia ja Mariia Kukkakorpi

’Kirjailijaelämää’ – mitä on kirjailijan elämä?

fullsizeoutput_be1

Sain käsiini kirjailija Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (2006) teoksen. Eräässä kirjoittajaryhmässä kirjaa suositeltiin luettavaksi, joten kilkkasin itseni kirjaston varauslistalle.

Kirjailijaelämää oli hämmentävä lukukokemus, sillä se oli kaikkea mitä en ajatellut kirjan olevan. Kiinnostavan kirjan merkki siis.

Raittila itse kutsuu teosta ’vessakirjaksi’, sillä sitä voi lukea sieltä sun täältä vähän kerrallaan. Samalla hän tulee johdannossa epäsuorasti viitanneeksi myös kirjansa sisältöön.

Parasta kirjassa on Raittilan avoimuus. Kirja sisältää Raittilan itsensä lähettämiä työhakemuksia, apurahahakemuksia, verottajalle lähetettyjä kirjeitä, sähköposteja sekä päiväkirjamerkintöjä. Etenkin verottajalle lähetetyt selostukset ovat kirjan upeinta antia. Verottaja tuskin ilahtuu Raittilan jakamista vinkeistä.

Tunnistan hyvin Raittilan kirjassa esiintyvän nuoruuden röyhkeyden, innokkuuden ja luottamuksen omiin kykyihin.

Itselläni ei olisi kuitenkaan koskaan tullut mieleen aloittaa viestiä YLE:n kanavajohtajalle lausein: ”Terve [,] Lähetän tässä raportin erään radiodialogin syntyvaiheista. Tällaistakin johtamassasi organisaatiossa tehdään.” (s. 22)

Tai Suomen Kansallisteatterin pääjohtajalle: ”Terveyhdys [,] Olen kokenut prosaisti ja romaanikirjailijana pettymys. Lyhyesti sanottuna markkinat ovat todistaneet minulle, että suomalainen kirjailija ei elä pelkästään proosasta. Se ei tule toimeen ilman draamaa. Tämän vuoksi ilmoittaudun roudan koetteleman porsaan lailla näyttämötaiteen palvelukseen.” (s. 125)

Raittilan tapa kirjoittaa on rönsyilevää, pohdiskelevaa ja paikoin tajunnanvirtaista.

Toisinaan teksti lähtee omiin sfääreihinsä, ja hän kadottaa lukijan matkalla. Esim. sivuilla 117-118 Raittila pohtii kirjailijoiden arvostuksesta, palkoista sekä niiden kombinaatiosta. Mielenkiinoista pohdintaa. Seuraavassa kappaleessa Raittila alkaa puida Paavalin patenttia. Paavalia jopa siteerataan sivulla 118: ”Kun minä olen näin kelvoton, kuinka kelvottomia olettekaan te?”. Nämä kaksi asiaa liittyvät epäsuorasti toisiinsa, mutta silta niiden välillä on kovin hauras.

Kirjailijaelämää on samaan aikaan viihdyttävä, informoiva ja hämmentävä lukukokemus. Raittilan tyylistä huokuu, että hän ei ota itseään kovin tosissaan. Hän oli kuitenkin oikeassa yhdessä asiassa: tämä kirja sopii huussiin. Istunnolla voi lukaista muutaman sivun ja jäädä sitten pohtimaan lukemaansa.

Raittila, H. (2006) Kirjailijaelämää. Helsinki: WSOY.

5 syytä miksi en mennyt tänä vuonna Helsingin kirjamessuille

freddie-marriage-92621

Tänä vuonna en mennyt kirjamessuille. Olen seurannut vuosia kuinka kirjallisuuden muutenkin jo vähäistä presenssiä nakerretaan voimakkaasti jopa niiden omilla messuilla.

Minä haluaisin sukeltaa upeisiin tarinoihin, runoihin ja kerrontaan. Haluaisin löytää uuden kirjan ja kirjailijan. Haluaisin kuulla kirjojen syntyprosessista ja seikkailla kirjojen maailmassa viikonlopun.

Mutta toinen on todellisuus.

1. Kirjallisuuden jatkuvasti vähenevä painatus.

Esikoiskirjailijat nostettiin tänä vuonna ”enemmän” esille: heille annettiin lava-aikaa peräti 3 minuuttia/ kirjailija – jes! Runoilijoita ei kuitenkaan laskettu esikoiskirjailijoiksi ja he jäivät ilman ansaitsemaansa (vähäistä) huomiota.

Lauantaina Tuntematon Sotilas -elokuvan tekijät olivat haastateltavana Eino Leino -lavalla. Siis elokuvan. Kirjamessuilla. Messuilla haastateltiin elokuvaohjaaja Aku Louhimiestä, käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalaa ja sotamies Rahikaista näyttelevää Andrei Alénia ja he keskustelivat elokuvan yhteydessä julkistaistusta Tuntematon Sotilas -elokuvakirjasta. Eli siis kirjasta, jossa on still-kuvia elokuvasta ja sen lavasteista.

Kirjamessuilla oli tietysti valtavasti kirjalijavieraita, mutta haastattelut vaikuttivat hyvin suppeilta ja kirjailijat joutuivat tekemään lavoilla tilaa myös muille mediakasvoille.

2. Julkkiksilla keuliminen.

Sosiaalisen median aikakautena julkkikset elävät kissanpäiviä. On instaa, facea, twitteriä, blogia, talk showta, lööppejä – mutta pitääkö sitä tunkea vielä kirjamessuille mainostamaan (oma)elämäkertaakin.

Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla oli Madventuresin Riku ja Tunna. He näyttivät olevan siellä tänäkin vuonna. Älkää ymmärtäkö väärin; pidän heidän meningistään, mutta en välttämättä haluaisi tavata heitä juuri kirjamessuilla.

Tänä vuonna kirjamessuilla oli julkkiskasvoista mm. Jone Nikula, Jethro RostedtJere Karalahti ja Timo Jutila. Ai niin, ja tietysti Gasellit.

3. Hyvinvointi, lifestyle ja kokkaus -kategorioiden presenssi.

Tämä menee vähän samaan kategoriaan kuin edelleenkin. Vuosittain on muitakin messuja, jotka keskittyvät hyvinvointiin, ruokaan ja liikunta. Esim. I Love Me -messut, jonne lifestyle ja hyvinvointi aiheiset kirjat sopivat mielestäni paremmin.

Maarit Kallio on ihanan sympaattinen, mutta hänen kirjojaan todennäköisesti ostetaan ilman messujakin. Hän on kolumnisti Helsingin Sanomissa, hänellä on (ollut) oma TV-ohjelma ja hän on juurtunut median yhdeksi vakiokasvoksi.

4. Politiikka.

Lavoille nousivat puhumaan mm. Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Tuula Haatainen, Sixten Korkman, Pekka Haavisto, Nils Torvalds ja Laura Huhtasaari.

Pitääkö sitä politiikkaa tuutata kirjamessuillekin. Presidenttikilpa näyttää olevan käynnissä. Argh!

5. Kirjojen hullut päivät.

Kirjoja myydään polkuhintaan halpahallien alennusmyynneissä ja ihmiset rynnivät itselleen mahdollisimman paljon hyviä tarjouksia. Kirjamessuista on tullut hullujen päivien kaltainen ostosjuhla, mutta valitettavasti se ei näy kirjailijoiden kukkarossa.

*****

Mediassa jatkuvasti puhutaan siitä kuinka ihmiset lukevat nykyään kovin vähän kirjoja. Kirjamessut eivät ainakaan tarjoa parasta valikoimaa ja innosta lukijaa. Helsingin Sanomissakin ennen messuja julkaistu artikkeli ”On olemassa niin paljon jännempiä asioita kuin kirjojen lukeminen” – yhdeksäsluokkalaiset keräävät kirjamessuilla ilmaisia karkkeja (HS 25.10.) ei antanut kovin valaisevaa kuvaa yhdeksäsluokkalaisten kiinnostuksesta kirjoihin.

Helsingin kirjamessut näyttää kuinka surullisessa asemassa kaunokirjallisuus nykypäivänä on: messujen vetonauloista moni tekee työkseen muuta kuin on kirjailija. Kaunokirjailijoilla ei ole samaa näkyvyyttä kuin julkkiksilla tai politiikoilla, miksi kaikkien pitää tunkea kirjamessuille!?

Äänekkäimmät voittavat huutokilpailun. Harmi vaan, että kirjailijat ovat usein hiljaisia introverttejä.

Photo: Unsplash

Kevään kuulumisia

Screen Shot 2017-04-28 at 15.27.09

Kesän korvilla alkaa näkyä jo taisteluväsymystä. Pimeys vaihtuu vihdoin valoon, mutta silti energiatasot laahaavat maassa. Tämän vuoden kurssit on pian käyty, mutta viimeiset esseet sekä tehtävät täytyy pian palauttaa. Silti pitää vielä venyä ja vanua muutama sentti maaliviivan yli. Mutta mikä vuosi tämä on ollutkin! Paljon on tapahtunut kaikilla elämän sektoreilla. Heinäkuussa odottaa viikon loma, jolloin en ajatellut tehdä yhtään mitään.

Olen viime aikoina vetäytynyt pohtimaan suuria. Nimittäin seuraavaa askelta elämässäni, sillä en ole varma minne suuntaan haluan lähteä. Suuntia on monia, mutta unelmat ja todellisuus harvoin kulkevat samasta ovesta. Siksi olenkin panostanut enemmän opiskeluun kuin kirjoittamiseen, sillä elämän realiteetit ovat tulleet vastaan. Opiskelu on ihan parasta tällä hetkellä, vaikkakin välillä uuvuttavaa ja turhauttavan kiireistä. Silti uskon sen tuovan enemmän elämääni kuin kirjoittaminen, vaikka myönnän sen haikein mielin.

Elämän realiteeteilla tarkoitan kirjailijuutta. Kirjailijan elämä ei ole mitään helppoa elämää. Pyramidin pohjimmaisena kirjailijan odotetaan tuottavan loputtomasti mielettömiä kirjallisia ja ennen kaikkea viihdyttäviä tuotteita, joista hyötyvät kustantaja, kirjakauppa sekä hyvässä lykyssä myös Suomen talous. Kirjailijalle putoavat vain 20%:n hilut. Kirjailijan alisteinen asema ei kuulosta houkuttelevalta.

Sitten on se omakustantanne – helpompi tie saada käsikirjoitus kirjaksi. Itse tekeminen vaatii rahan lisäksi tietysti myös paljon aikaa sekä taitoja.

Suurin ja hartain tavoitteeni elämässä on aina ollut tehdä jotain hyvää elämäni aikana. Tai ainakin yrittää edes. Sanoivat, että vain nuoruuden kiihkoissa ollaan idealisteja, aikuistuessa se karisee pois. Olivat väärässä.

Olen aina ajatellut omalla kohdallani kirjojen tai elokuvien kirjoittamisen olevan väline kohti parempaa huomista. En ole enää niin varma onko niin, sillä koko yhteiskunnan järjestelmä tuntuu toisinaan kusevan pahasti. Mikä sitten olisi parempi keino? Tähän ajatteluni kulminoituu.

Olen saanut paljon kyselyitä seuraavasta kirjastani, mutta joudun tuottamaan hetkellisen pettymyksen. Toinen kirja on ollut olemassa jo tovin, mutta se ei ole vielä julkaisukunnossa. Lisäksi olen kirjoittanut kaikessa hiljaisuudessa pelkästä nautinnosta uutta aluevaltausta enkä ole vielä varma mitä raakileesta tulee. Toisaalta en haluakaan vielä tietää, mutta mahan kutkuttaminen on yleensä hyvä merkki.

Olen minä muutamaan kirjoituskilpailuunkin osallistunut, sillä vuosi 2017 on osoittautunut loistavaksi kirjoituskilpailujen saralla. Ei sillä, tällainen minäpä vain kokeilen on yleensä huonoin mahdollinen positio osallistua mihinkään kilpailuun, mutta välillä on kiva kokea pieni onnistumisen tunne saadessaan jotain valmista.

Niin, ilmassa on tavallaan haikeutta. Tai ehkä ainoastaan epävarmuuden sumua ja väsymystä. Tai sitten meneillään on pre-30v. kriisi, kuka tietää. Seuraavaa askelta on vaikea kalibroida, mutta onneksi sitä ei tarvitse vielä ottaa. Luotan siihen, että aika näyttää sitten tien! Sen olen oppinut, että ei pidä koskaan sanoa ei ikinä, sillä elämä usein vie just sinne.

Siihen asti ajattelin olla ihan zen.

Kuva: The Washington Post

Sivuraiteilla: Kusipäät menestyy aina

Näin pari päivää sitten Arnold Schwarzeneggeristä kertovan dokumentin Arnold on Rautaa (1977). Dokumentti sijoittuu vuoteen 1975, jolloin Schwarzenegger tavoitteli kuudetta perättäistä Mr. Olympia -titteliä kehonrakennuksessa.

Dokumentissa seurataan myös Schwarzeneggerin kahta suurinta kilpailijaa Lou Ferrignoa sekä Franco Columbua. Franco sattuu olemaan myös Schwarzeneggerin hyvä ystävä sekä treenikaveri. Lihaskimppu Lou on halunnut monta vuotta päihittää Schwarzeneggerin ja hän on valmentajaisänsä kanssa tehnyt monia uhrauksia, jotta hän pääsisi päämääräänsä.

Sanottakoon suoraan: en ole koskaan pitänyt Schwarzeneggeristä, mutta dokumentin katsomisen jälkeen olen todella vakuuttunut siitä, että hän on itserakas sekä mahtaileva kusipää.

Schwarzenegger on valmis manipuloimaan ja antamaan huonoja treenivinkkejä parhaalle ystävälleen, jotta tämä ei päihittäisi häntä kehonrakennuksessa. Hän ei arvosta lainkaan kilpakumppaneitaan vaan puhuu heille alentavaan sävyyn. Koko dokumentin ajan (85 minuuttia) toivoin Loun voittavan Schwarzeneggerin, sillä Lou oli kilpailussa altavastaaja, kurinalainen harjoittelija sekä mukavan oloinen kaveri.

Voin paljastaa, että Schwarzenegger vei voiton. Taas.

Sauhusin loppuillan poikakaverille siitä, että omahyväiset paskiaiset pääsevät aina pitkälle ja vievät pidemmän korren taitavilta, mutta ennen kaikkea mukavilta tyypeiltä. Kiltit ihmiset eivät pärjää. Pitää olla kusipää, että pärjää. Kuinka raivostuttavaa!?

Ajattelin asiaa uudelleen aamulla, tällä kertaa omasta näkökulmastani, kirjoittajan näkökulmasta.

Muistatteko vielä naisen nimeltä Henna Helmi Heinonen? Hän tuli julkisuuteen sillä, että hän halusi tulla kirjailijaksi. Tai oikeastaan ”kirjailija-tähdeksi”. Mietin tuolloin provosoivaa Imagen artikkelia ’Saako Henna Helmi Heinonen ryhtyä kirjailijaksi?’ (11/2010) lukiessani, että kirjailijuus vaatii nöyryyttä, taitoa, itsekuria ja kaikkia maailman hyveitä. Kirjailijuuden julistaminen ennen ensimmäisen kirjan valmistumista kuulosti korvaani ylimieliseltä ja itsekeskeiseltä. Artikkelin otsikointikin kysyi lukijalta lupaa; ’saako?’

Henna Helmi Heinonen on nykyään kustannettu kirjailija. Entäs minä? Valitsin sen vaikean tien hyveiden kanssa.

Kusipäisyydestä näyttää olevan pulaa, ainakin naismenestyjien keskuudessa. Alf Rehn peräänkuuluttaa Kauppalehden artikkelissa ’Työelämä kaipaa enemmän särmikkäitä naisia’ (Kauppalehti 27.1.2016), että ”Työelämä tarvitsee enemmän vittumaisia naisia.” Vittumaisia eli siis niitä kusipäitä.

En taida olla ainut, joka pohtii menestymisen eettisiä asioita, jos kerran kusipää-naisista on pulaa.

Poikakaveri tiivisti asian hyvään muotoon: ”Pitää ottaa se mikä sulle kuuluu. Kukaan ei tule antamaan sitä sulle.” Ei pidä olla liian kiltti ja vaatimaton, antaa jatkuvasti toisille tietä sen sijaan, että menisi itse ensin. Pitää olla sopivasti itsekäs ja käyttää kyynärpäitä, jos todella aikoo päästä pitkälle.

Hyvät lukijat, olkaamme siis sopivasti kusipäitä ja vittumaisia ämmiä, mutta älkäämme antako kusen nousta liikaa hattuun, niin kuin Schwarzeneggerillä.

 

Lähteet:

Arnold on Rautaa (1977) ohjannut George Butler ja Robert Fiore. Netflix.

Hiltunen, P ’Saako Henna Helmi Heinonen ryhtyä kirjailijaksi?’ (11/2010) Image. Lue lisää Heinosen alkutaipaleesta kohti kirjailijuutta

’Työelämä kaipaa enemmän särmikkäitä naisia’ (27.1.2016) KauppalehtiLue koko Kauppalehden artikkeli siitä, kuinka työelämä kaipaa naisiltakin kusipäisyyttä