Jokaisella kirjoittajalla on monia pöytälaatikkokäsikirjoituksia. Avaan digitaalisen pöytälaatikkoni ja jaan muutaman kesken jääneen käsikirjoitukseni.
Olen kirjoittanut monia tarinoita – romaani-, tv- ja elokuvakäsikirjoituksia. Osa niistä on kohtalaisen hyviä, valtaosa kamalia. Kirjaksi asti on päätynyt toistaiseksi vain yksi, mutta jokainen teksteistä on vahvistanut omaa ääntäni.
Välillä tulee tarve kokeilla jotain aivan erilaista kuin mitä tavallisesti tekee. Testata omia kykyjään ja antaa inspiraation kuljettaa. Pöytälaatikkokäsikirjoitukset sisältävät alkuja, loppuja tai mitä vain siltä väliltä. Yhteistä niillä on keskeneräisyys.
Dekkari: Psykopaatti lavastaa kirjailijan syylliseksi murhiin
Olen yrittänyt kirjoittaa dekkaria, jossa salaperäinen psykopaatti lavastaa kirjailijan syylliseksi murhiin tuomalla tämän asuntoon käsikirjoitusluonnoksen, jossa kerrotaan tapahtuvista murhista.
Kirjailija trippeilee eikä ole ensin varma, että onko kirjoittanut itse tekstin vai ei. Pian tosielämän tapahtumat alkavat mukailla käsikirjoituksen tapahtumia. Kirjailija palaa tekstin pariin, mutta huomaa tarinan lopun puuttuvan.
Kirjoitin käsikirjoitusta vuosina 2015–2016 lähtökohtaisesti siksi, että dekkarit myyvät. Tarina itsessään toimi mielestäni kohtuullisesti, mutta henkilöhahmot muodostivat suurimman ongelman. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, outoja ja heiltä puuttui motivaatio.
Lisäksi kerronta ontui. En päässyt tekstin kanssa samalle aaltopituudella ja sen kirjoittaminen tuntui vastenmieliseltä. Jokainen virke kuulosti teennäiseltä.
Kun Max Seeckin Uskollinen lukija (2019, Tammi) ilmestyi, viimeistään silloin hautasin projektin.
Lue lisää: Miksi trillerissä ruumispussissa on usein nainen?
”Aina toinen”: Epätoivottu vieras ränsistyneellä kesämökillä
Toista romaanikäsikirjoitustani työstin vuosina 2014–2017. Sen oli ensin tarkoitus olla toinen romaanini Henkäyksiä (2015, omakustanne) jälkeen.
Romaanikäsikirjoitus kulkee nimellä Aina toinen. Käsikirjoitus sijoittuu itärajalle kesämökille, jonne perheyrityksen konkurssiin vienyt suomenruotsalainen Erik muuttaa julkisuutta ja omaa elämäänsä pakoon. Vuosikymmeniä hylättynä ollut kesämökki tarvitsee kuitenkin kunnostusta, mutta kesämökissä asuu jo joku. Mökissä majailee venäläistä mafiaa pakoileva Nadia.
Tarjosin käsikirjoitusta muutamalle kustantamolle muistaakseni vuonna 2017. Sain muutaman kannustavan viestin, että kirjoitan hyvin. Se lämmitti mieltä. Pääsääntöisesti käsikirjoitus keräsi kuitenkin niitä geneerisiä, ”kiitos, mutta ei kiitos” -viestejä.
Käsikirjoitus jäi pöytälaatikkoon, sillä minulla ei ollut resursseja tehdä omakustannetta. Olin jälleen opiskelija ja tein maisteria. Lisäksi vahva intuitio sanoi, että minun kannattaa antaa olla.
Pidän edelleen tarinasta ja osasta luvuista, mutta kerronta tökkii. Lisäksi tarinaa pitäisi muokata aika paljon nykyaikaan sopivaksi.
Komediasarja: lupa käyttäytyä huonosti
Olen myös hahmotellut romanttisen komedian muistinsa menettäneestä naisesta, joka alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa. Työpaikka, puoliso, ystävät – erityisesti ikävät kohtaamiset saavat hänet muuttamaan elämäänsä.
Pian naisen muisti palautuu, mutta hän ei kerro siitä kenellekään. Hän päättää kokeilla, kuinka paljon ”uusi versio” saa anteeksi.
Ideoin tarinaa muistaakseni vuosina 2018–2019. Ajattelin ensin, että kyseessä olisi elokuvakäsikirjoitus, mutta ideoin lopulta siitä 10 x 20 min sarjaa. Kävin muutaman kerran juttelemassa ”sen nimeltä mainitsemattoman Suomen suurimman tv-sarjojen tilaajan kanssa”, mutta lopulta koko juttu kuihtui.
Tarinan suurin ongelma on, että siitä puuttuu konkretia. Hahmottelin jaksoja, motivaatioita ja yksittäisiä kohtauksia. Halusin kirjoittaa uskottavan komedian, mutta vaarana oli liusuminen joko tekohauskan tai överihauskan puolelle. Tarina jäi siis ideointitasolle, sillä konsepti ja laajat tarinalinjat puuttuivat.
Todennäköisyys hankkeen toteutumiselle oli minimaalinen, joten päätin laittaa tarinan pöytälaatikkoon.
Miksi käsikirjoitukset jäävät pöytälaatikkoon?
Saatat miettiä, että on ajanhaaskausta jättää teksti kesken. Nykyisessä tehokkuusyhteiskunnassa kaikesta on tullut suoritusta. Jos aloittaa tarinan kirjoittamisen, siitä pitää tulla kirja tai käsikirjoitus.
Mutta en näe sitä niin. Ensiksi tarinat pitää saada pois systeemistä. Ne kaipaavat tulla ulos sellaisenaan.
Editointivaiheessa ymmärsin, että tarinat ovat ihan kivoja, mutta eivät kirjan tai käsikirjoituksen arvoisia. Kaikista tarinoista ei ole käsikirjoituksiksi – ja hyvä niin. Jos menisimme iltanuotiolle, niitä voisi kertoa siellä. Nyt ne ovat ulkoisella kovalevylläni.
Toiseksi kirjoittajan tärkein työväline ovat sanat. Omaa taitoaan käyttää sanoja kannattaa harjoittaa monipuolisesti. Oman äänen ja genren löytäminen ovat yhtälailla tärkeitä. Jos ei kokeile erilaisia muotoja, ei voi oikeastaan kehittyä tai keksiä mitään uutta. Ole siis utelias.
Uskalla päästää irti
Kirjoittamisessa parasta (ja pahinta) on se, että siinä ei koskaan voi olla täydellinen. Ei ole väliä, että kirjoitatko ensimmäistä vai viidettä käsikirjoitusta, kirjoittaminen on aina yhtä haastavaa. Siksi kerronnan taitoa täytyy jatkuvasti harjoittaa.
Tärkeintä on osata erottaa, milloin käsikirjoituksesta täytyy päästää irti. Hyväksyä, että tarinasta ei ole kokonaiseksi käsikirjoitukseksi asti.
Eikä osia vanhasta käsikirjoituksesta kannata raahata mukana uuteen tarinaan, sillä vaarana on joutua narratiivin limboon. Päästä tarinasta irti.
Pohdi, mikä tekstissä toimi ja mikä ei. Missä kehityit? Missä onnistuit?
Sen jälkeen aloita uusi tarina.