’Haluatko Kirjailijaksi?’ -seminaarin satoa

Nuoren Voiman Liitto järjesti yhdessä Helsingin Työväenopiston kanssa ’Haluatko Kirjailijaksi?’ -seminaarin lauantaina 8.10. Päivän aikana puhujat keskittyivät mm. kirjailijaliiton toimintaan, kirjailijan elämään ja toimeentuloon, apurahoihin sekä mystiseen kustantamiseen.

Olin edellisenä iltana ollut The Curen tajunnan räjäyttävässä konsertissa ja hilasin itseni hieman haluttomasti Helsinginkadulle lauantaina puoliltapäiviltä. Olen kuitenkin iloinen, että menin, sillä seminaari tarjosi minulle monta uutta näkökulma kirjoittajuuteen.

Minulle ei tullut uutena tietona, että kirjailijoiden mediaanitulot ovat Suomessa n. 2o00 euron / vuosi (Lähde: Kirjailijaliiton tutkimus, 2010), 99% käsikirjoituksista hylätään vuosittain ja pelkästään Otavalle lähetetään yli 1000 käsikirjoitusta vuosittain. Sen sijaan minäkin opin jotain uutta, jotka ajattelin teille seuraavassa jakaa.

Kirjailijaliitto edistää kirjailijan ammattitaitoa

Kirjailijaliiton hallituksen jäsen sekä kirjailija Sari Peltoniemi antoi kattavan kuvauksen kirjailijaliitosta ja sen toiminnasta. Peltoniemen mukaan kirjailijaliiton tehtävänä on edistää kirjailijan ammattitaitoa ja kehittää mm. kirjailijan sosiaaliturvaa ja eläkettä.  Liitto on perustettu vuonna 1879 ja sen keski-ikä on 58 vuotta (n. 730 jäsentä). Kirjailijaliiton jäsenyys on elinikäinen, mutta he ottavat jäsenikseen ainoastaan vakavasti kirjoittamista urallaan harjoittavat kirjoittajat (jäsenyyden minimivaatimus: 2 julkaistua kirjaa).

Kirjailijaliitto myöntää kuitenkin apurahoja sekä tarjoaa lakimiespalvelua myös muille kuin liiton jäsenille. Kustannussopimus kannattaa Peltoniemen mukaan aina tarkistuttaa kirjailijaliiton lakimiehellä ennen sopimuksen allekirjoittamista.

Apurahoja kannattaa hakea

Valtion kirjallisuustoimikunnanjohtaja Siri Kolu kertoi monipuolisesti apurahoista, niiden hakemisesta sekä kannusti kaikkia kirjoittajia hakemaan apurahoja mahdollisimman paljon.

Opin, että apurahoja kannattaa hakea useastakin syystä:

  • vaikka apurahaa ei saisikaan, apurahahakemuksen lukee alan asiantuntijat, jolloin hakemus toimii ikään kuin ilmaisena mainoksena kirjoittajalle/taiteilijalle
  • mitä enemmän hakemuksia tulee, sitä enemmän rahaa on mahdollista jakaa. Jos kaunokirjallisuuden apurahahakemukset romahtavat, romahtavat myös jaettavat summat

Miten apurahaa on sitten mahdollista saada? Kolu sanoi, että apurahahakemuksen kirjoittamiseen kannattaa suhtautua samalla vakavuudella kuin kaikkeen muuhunkin kirjoittamiseen. Apurahat ovat yksi ehkä tärkein kirjailijan tulovirta, joten niihin kannattaa panostaa. Vaikka valmiissa hakemuspohjassa on valtavasti jargonia ja vaikeasti ymmärrettäviä sarakkeita, Kolu lohdutti, että hakemuksia lukee kirjallisuuden alan ihmiset eivätkä ne, jotka hakemuspohjan ovat luoneet.

Apurahaa kannattaa hakea heti, kun kustannussopimus on tehty ja sen voi lisätä liitteeksi apurahahakemukseen. Opiskelijastatus ei myöskään haittaa, jos hakee apurahaa säätiöiltä.

(Aurora-tietokannasta näkee lähes kaikki haettavat apurahat koskien taidetta, tiedettä ja kulttuurin rahoitusta.)

Kustannustoimittaminen: ABC

Otavan kustannustoimittaja Lotta Sonninen korjasi monia minulle virheellisiksi muodostuneita mielikuvia kustantamisesta ja kustannustoimittamisesta.

Hän kertoi, että Otavassa kaikista käsikirjoituksista luetaan vähintään 30 ensimmäistä liuskaa. Siksi käsikirjoituksen alku on erityisen tärkeä. Kustannustoimittaja kiinnittää huomiota seuraaviin asioihin: genre, tyyli, onko kirjoittajalla jotain kiinnostavaa/uutta/tuoretta/aikaan sopivaa/räjäyttävää sanottavaa?, sopiiko kirjoittaja ja käsikirjoitus kustantamon tyyliin? ja huokuuko käsikirjoituksesta, että kirjoittaja voi edetä urallaan?

Jos käsikirjoitus pääsee jatkoon, lukevat sen vähintään kaksi henkilöä. Jos kirjoittaja saa kustantajalta hylkäyskirjeen mukana jonkinlaista palautetta, on se yleensä hyväkin merkki käsikirjoituksen kannalta.

Kustannustoimittajan tehtävä on tarkistaa käsikirjoituksen logiikka ja tarinan eheys. Lisäksi hän myös oikolukee käsikirjoituksen ellei käsikirjoitukselle määrätä erillistä oikolukijaa. Sonnisen mukaan lukukierroksia kirjoittajan ja kustannustoimittajan välillä on esikoiskirjailijan tapauksessa yleensä noin 3-7 kierrosta. Kirjailijalla on kuitenkin aina viimeinen sana käsikirjoitukseen liittyvien korjausten suhteen.

Sonninen painotti monta kertaa, että teksti yksistään ratkaisee kuinka se sopii kustantamoon. Jos käsikirjoitus on ilmestynyt jo omakustanteena, kustantamo ei välttämättä ole kiinnostunut kustantamaan kirjaa, mutta teksti ratkaisee jälleen.

Aina kannattaa kirjoittaa

Vaikka yleinen ilmapiiri oli päivän jälkeen ehkä hieman alavireinen, oppivat kaikki paikallaolijat varmasti paljon uutta. Perinteisen kustantamisen kautta käsikirjoituksesta tulee harvoin nidottu teos. Ja jos tulee, vaatii se tekijältään paljon eikä kustannettu kirjakaan takaa turvattua tulevaisuutta. Harvoin asiat menevät niin kuin ne on suunnitellut, mutta aina kannattaa kirjoittaa. Kirja ei voi syntyä ilman kirjoittamista.

Hyvä veli -verkosto

Syyskuun alussa monet lehdet (mm. Helsingin Sanomat, Suomen kuvalehti ja Savon Sanomat) kirjoittivat kirjakauppojen ja kustantamoiden markkinointiyhteistyöstä ja markkinointituellisista tapahtumista, jotka käytännössä tarkoittavat sitä, että kustantamot maksavat tuhansia euroja kirjakaupoille kirjojensa ja kirjailijoidensa näkyvyydestä.

Markkinointiyhteistyön puitteissa rahalla saa kirjat kauppoihin näkyvimmille paikoille, kirjailijat tulevat puhumaan kirjoistaan ja niitä mainostetaan näyttävästi. Vakiintunut käytäntö suosii suuria kustantamoita. Suurilla kustantamoilla on rahaa maksaa kirjojensa näkyvyydestä, kun taas pienillä kustantamoilla ei välttämättä ole. Omakustantajista nyt puhumattakaan.

Uutiset särähtivät korvaani. Väistämättä tulee mieleen negatiivisia sanoja, kuten monopoli, hyvä veli -verkosto, korruptio… Minun piti ottaa happea tovin ja prosessoida lukemaani, jotta voisin kirjoittaa siitä lainkaan.

On totta, että ajat ovat kovia kirjamarkkinoilla. Mutta mielestäni kirjailija, kustantaja ja kirjakauppa istuvat kaikki samassa veneessä. Nyt näyttää vähän siltä, että kirjakauppa yrittää hyötyä kustantamoiden varjolla, kustantamo kirjailijan.

Mikä on kirjailijan asema tässä ahneuden järjestelmässä?

Olen pettynyt. Olen ollut naiivi ja hyväuskoinen hölmö ajatellessani kirjakaupan itse nostavan suosikkejaan ja uutuuskirjoja asiakkaidensa iloksi näytille. Että kirjakaupat ovat kivojen kirjojen mekka ja siellä tuoksuu vain painomuste ja kahvi. Näyttää siltä, että kirjakauppiaat ovat yhtä ahneita kuin finanssialan pukumiehet.

Mitä aikuisemmaksi tulen, sitä pettyneempi olen yhteiskuntaamme ja sen kerroksista paljastuviin korruptiohin kuin mummonmökin perusteista löytyviin homekerrostumiin. Ei riitä, että on hyvä: pitää olla erinomainen. Ei riitä, että on erinomainen: pitää olla kontakteja. Ei riitä, että on kontakteja: pitää olla rahaa. Ja rahalla avautuvat kaikki ovet.

Markkinointiyhteistyö kuulostaa viattomalta kuluttajan korvaan, mutta sulkee vapaat markkinat hyvä veli -verkoston avulla pienen piirin apajiksi.

Onko se todella näin? Haluaisin olla väärässä.

 

Lähteet:

Määttänen, J ’Kustantajat maksavat tuhansia euroja kirjansa näkyvyydestä kirjakaupassa’ in Helsingin Sanomat 5.9.2016 [online] http://www.hs.fi/kulttuuri/a1472954829057 [accessed 17.9.2016]

Niemelä, M ’Akateeminen Kirjakauppa haluaa tuhansia euroja vierailtaan – ”Käsittämätön tarjous” in Suomen kuvalehti 30.8.2016 [online] http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/akateeminen-kirjakauppa-haluaa-tuhansia-euroja-vierailtaan-kasittamaton-tarjous/?shared=933792-28a4669e-1 [accessed 20.9.2016]

Elokuvia kirjoittamisesta ja kirjailijoista

Viikon virratessa loppua kohden ajattelin jakaa muutaman hyvän elokuvatärpin, sillä televisiosta tuskin tulee tänäkään viikonloppuna mitään katsomisen arvoista. Elokuville yhteistä tietysti on se, että jokainen liittyy niistä jollain tavalla kirjoittamiseen.

Seuraavassa siis sekalaisessa järjestyksessä otos eräitä suosikkielokuviani luovan kirjoittamisen saralta.

Barton Fink (Ethan and Joe Cohen, 1991)

Komedia

Cohenin veljesten elokuvissa musta huumori näyttäytyy vahvana elementtinä ja elokuvissa on yleensä kaipaamaani syvyyttä. Barton Fink:ssä korostuu Cohenin veljesten omaleimainen tapa kuvata arkipäivän asiat etäännyttäen.

Elokuvakäsikirjoittaja Barton Fink (John Turturro) sulkeutuu rähjäiseen motelliin aikeinaan kirjoittaa rauhassa elokuvakäsikirjoitustaan. Jatkuvat häiriöt ja pahamaineinen writer’s block nostavat päätään eikä kirjoittaja ole saada käsikirjoitustaan valmiiksi. Surrealistiset kohtaukset ovat tosinaan kuin hallusinaatioita.

Midnight in Paris (Woody Allen, 2011)

Draama / komedia

Woody Allenin Eurooppaan sijoittuvassa elokuvien sarjassa kohteena on tällä kertaa kirjoittajan Pariisi. Gil (Owen Wilson) on käsikirjoittaja, joka kamppailee seuraavan tekstinsä kanssa. Hän on tullut kihlattunsa Inezin (Rachel McAdams) perheen luokse ja ajautuu menneen ajan Pariisiin, jossa hän tutustuu mm. Hemingwayhin.

Midnight in Paris on (tietysti) yltiöromanttinen, mutta myös yllättävä ja hauska. Parasta elokuvassa on se, että Pariisin kadut näyttäytyvät pääosassa symbolisten nähtävyyksien sijaan ja jo poisnukkuneille suurille taiteilijoille annetaan hetkeksi ääni.

Kill Your Darlings (John Krokidas, 2013)

Draama / elämänkerralinen / komedia

Kill Your Darlings kertoo beat-sukupolven synnystä, rakkaudesta runoihin ja stereotypisestä runoilijapoikien hulttioelämästä. Akateemiset kirjallisuusopiskelijat protestoivat metristä runomittaa vastaan luomalla vapaan mitan runoja. Tapahtuu elokuvassa murhakin sekä nähdään hieman poikarakkautta. Elokuva on kaikinpuolin viihdyttävä pätkä runoihin intohimoisesti suhtautuville. Pääosissa: Daniel Radcliffe ja Dane DeHaan.

Dead Poets Society (Peter Weir, 1989)

Draama

Olisi suoranainen oikeusmurha, jos en mainitsisi Dead Poets Society -elokuvaa (Kuolleiden runoilijoiden kerho). Kirjallisuuden professori  (Robin Williams) innostaa kurittomat poikakoulun oppilaat runoilemaan ja perustamaan salaisen runoilijoiden kerhon.

The End of the Tour (James Ponsoldt, 2015)

Draama / elämänkerrallinen / komedia

Koskettava ja tositarinaan perustuva elokuva kertoo kirjailija David Foster Wallacen (mm. Infinite Jest )sekä toimittaja David Lipskyn kohtaamisesta, jonka aikana Lipsky tekee perinpohjaisen haastattelun Wallacen kanssa. Elokuva tulee lähelle katsojaa eikä yritä keinotella, vaan pysyy rehellisenä. Jason Segal (mm. HIMYM) ja Jesse Eisenberg (mm. The Social Network) tekevät kummatkin loistavan roolisuorituksen. Elokuva jättää katsojan pohtimaan omaa olemassaoloa ja varoituksena voin mainita, että nenäliina on hyvä ottaa lähietäisyydelle ennen elokuvan loppua.

Nautinnollista elokuvien katselua sekä mukavaa viikonloppua! 🙂

5 pahinta virhettä, jotka kirjoittaja voi tehdä

Kaikki tekevät virheitä ja niin pitääkin, sillä virheistä oppii. Joku kuuluisa sanoi, että kaikkein menestyneimmät tyypit ovat itseasissa tehneet kaikkein eniten virheitä. Minä uskon häntä, kuka hän sitten onkaan.

Listasin alle viisi suurinta virhettä, joista olen itse oppinut kaikkein eniten ja toivon, että niistä on hyötyä myös muille kirjoittajille.

1. Kirjoittaja kertoo tarinan pois

Mielessä pyörii ihan mieletön ajatus, josta varmasti tulee bestseller. Kirjoittaja on pakahtua omaan ideaansa ja haluaa purkaa kuulijalle tarinansa suullisesti ilman, että yhtään kirjainta on edes lyöty ruutuun.

Olen oppinut kantapään kautta, että hyvästä ideasta tulee tylsä heti, kun olen itse kuullut sen. Koska tarina on tavallaan jo kerrottu pois, ei minua kiinnosta alkaa kirjoittaa sitä enää. Kirjoittaessani haluan ”elää” henkilöhahmojen kautta ja ratkoa ongelmia sitä mukaa, kun niitä tulee eteen. Jos tarina on jo kerrottu, ei siinä ole enää mitään yllättävää. Olen siis tuhlannut oman ideani.

Vaikka tarina kuulostaa loistavalta ja kirjoittaja haluaisi jakaa sen jo koko maailman kanssa, suosittelen kirjoittajaa olemaan hiljaa ja keskittymään kirjoittamiseen. Tarinan voi sitten jakaa lukijoille kirjan muodossa.

2. Keskeneräisen tekstin näyttäminen

Paha virhe. Keskeneräinen on keskeneräinen eikä millään muotoa näytä lopulliselta. Keskeneräinen teksti on usein sekava, selittävä, epävarma ja harva osa-alue (esim. draaman kaari, henkilöhahmot, dialogi…) on vakiintunut. Lukija (eikä aina kirjoittajakaan) saa vielä käsitystä, mitä tarinasta tulee, siksi on erittäin vaarallista näyttää keskeneräistä tekstiä kenellekään.

Kirjoittaja näyttää tekstejään lukijalle miellyttääkseen ja saadakseen kehuja, ja lukija olettaa saavansa lukea huippuunsa hiottua tekstiä. Vaikka kirjoittaja kuinka kertoisi tekstin olevan keskeneräinen, ei lukija voi ymmärtää, että keskeneräinen on keskeneräinen. Mikään ei ole niin paha kommentti lukijalta kuin sympaattinen ”ihan kiva”, mutta lukijan kasvoista paistaa peura ajovaloissa väkinäisen hymyn kera.

Olen sortunut muutaman kerran näyttämään pienestä painostuksesta keskeneräisiä tekstejäni. Olen kuitenkin oppinut, että viimeistelemättömien tekstien lukemisesta ei hyödy kukaan. Palautteet ovat eri asia, mutta silloin pyrin viimeistelemään tekstin mahdollisimman valmiiksi lukijaa varten.

3. Vihdoinkin huipulla

Vuorilla vaeltaneet tietävät, että vuoren harjanteet tekevät illuusion huipusta. Juuri, kun luulee olevansa vihdoinkin kukkulan kuningas, joutuu pettymään, kun matkaa on edessä enemmän kuin takana.

Mielestäni sama pätee yhtälailla myös kirjoittamiseen ja kitetytyy etenkin ensimmäisen kirjan kirjoittamisen eri vaiheissa. Kun kirjoittaja saa kokonaisen käsikirjoituksen valmiiksi, hän luulee olevansa valmis. Sitten alkaa monet editointi-kierrokset, jotka tuntuvat loputtomilta.

En usko kirjoittajan oppivan koskaan kirjoittamisesta kaikkea, vaan on aina mahdollista haastaa itsensä ja tavoitella huippua. Siksi on mielestäni tärkeää, että kirjoittaja ei tuudittaudu missään elämänsä vaiheessa tunteeseen, että kaikki on saavutettu. Vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja, jos vain haluaa.

4. Kohti horisonttia

On monia sananlaskuja, jotka toistavat sitä samaa, että ainoastaan eteenpäin on katsottava ja tarvottava. Yhtälailla on tärkeää vilkaista välillä taaksepäin ja nähdä jo kuljettu matka.

Joka kerta, kun olen itse päässyt kouluttajan rooliin jakamaan omaa tietotaitoani muille, hämmästyn kuinka paljon asioita itseasissa tiedän ja osaan. Sen sijaan, että katseeni olisi jatkuvasti horisontissa, vilkuilen välillä taakse, jotta muistan olla tyytyväinen jokaisesta opitusta asiasta. Jos katsoo jatkuvasti eteenpäin, ei välttämättä pysty iloitsemaan pienemmistä erävoitoista.

5. Oman työn vertaaminen klassikoihin

Monet menestyneet kirjailijat ovat hioneet kirjoitustyyliään sekä tarinoitaan jopa vuosikymmeniä. Siksi onkin varsin typerää, että kirjoittaja vertaa itseään jatkuvasti maailmanluokan huippuihin. Paha mieli ja alemmuuskompleksihan siitä seuraa.

Vertailu, arvottaminen ja analysointi  eivät kuulu ensimmäiseen versioon. Kirjoittajan kannattaa keskittyä kirjoittamaan omaa työtään ja vilkaista sen jälkeen mitä muuta on aikaisemmin tehty. Silti on hyvä muistaa, että jokainen kirjoittaja kasvaa, mutta julkisesti näemme vain menestyjien hienot hetket epätoivon sijaan.

Jos kirjoittaja välttämättä haluaa vertailla itseään mestareihin (suosittelen jokaista kuitenkin keskittymään omiin projekteihinsa), hänen kannattaa tutustua kirjailijan varhaisiin teksteihin. Aina näitä varhaisia tekstejä ei ole kuitenkaan saatavilla, sillä niitä ei ole välttämättä koskaan julkaistu.

 

Virheitä ei kannata pelätä tai viivytyksistä lannistua, sillä ne ovat välttämätön ainesosa kohti toimivaa kokonaisuutta. Jokaisen kirjoittajan kannattaa keskittyä kirjoittamaan omaa tarinaa ja yrittää olla vertailematta itseään liikaa muihin. Kärsivällisyyden ei ole turhaan sanottu olevan hyve.

Pari sanaa omakustanteista

Omakustanteista puhutaan paljon, mutta silti ne harvoin läpäisevät kiinnostavuuden kuoren. Harva voi sanoa lukeneensa omakustannettua kirjaa, vielä harvempi hyvää omakustannetta. Mitä sanoisit, jos kertoisin Virginia Woolfin ja Mark Twainin julkaisseen teoksiaan ensin omakustanteina?

On kulunut vuosi siitä, kun Henkäyksiä (2015) esikoisteokseni ilmeystyi ja voitti Möllärimestari-palkinnon. Saatan ampua itseäni jalkaan kirjoittamalla avoimesti ajatuksiani ja kokemuksiani omakustanteen tekemisestä sekä kustannusmaailmasta yleensä, mutta uskon rakentavaan dialogiin ja toivon kirjoituksesta olevan apua muille.

Omakustanne ei ole uusi ilmiö

Siinä se on edessä – kirja. Kirjan kannessa lukee teoksen nimi ja kirjoittajan nimi, mutta kustantaja puuttuu. Moni kokee kolmannen tahon läsnäolon välttämättömäksi laadun takeeksi eikä tällöin anna kirjoittajalle edes mahdollisuutta. Omakustanteita on kuitenkin ollut olemassa jo pitkään, mutta kustantamot ovat ottaneet ajan saatossa hallitsevan aseman kirjallisena instituutiona, joka säätelee mitä kirjoja markkinoille ilmestyy ja mitä me luemme.

Omakustanne ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Twainin ja Woolfin ohella mm. T.S. Elliot, Beatrix Potter sekä Margaret Atwood julkaisivat teoksiaan ensin omakustanteina (Lähde: Self-publishing seminars). Moni edellä mainituista kirjoittajista oli teoksillaan mukana luomassa kirjallisuuteen uusia muotoja, kuten Virginia Woolf modernismin ja feministisen kirjallisuuden saralla. Suomalaisista kirjoittajista ainakin Juha Vuorinen kustantaa itse ’Juoppohullun Päiväkirja’ –kirjasarjaansa Diktaattori-kustantamonsa kautta (Lähde: Diktaattori Oy).

Kustantaminen on bisnes

Kirjoittajat ja lukijat välillä unohtavat, että mitä ne kustantamot oikein ovat. Kustantamot ovat ensisijaisesti yrityksiä, jotka painavat kirjoiksi tekstejä, joista uskovat saavansa voittoa. Poikkeuksena on runot, joiden julkaiseminen on pikemminkin kulttuuriteko.

Vain 1% kaikista kustantamoihin lähetetyistä teksteistä tulee kustannetuiksi (Karila, HS 20.6.2015). Eli 99% teksteistä jää rannalle ruikuttamaan. Tekeekö se tekstistä huonon? Ei. Se vain tarkoittaa sitä, että kustantamon tulevassa kirjaluettelossa saattaa olla samankaltainen tarina jo kirjoitettuna, tekstin ei uskota myyvän tarpeeksi, teksti ei ole vielä tarpeeksi valmis tai yksinkertaisesti kustantamoiden budjetit antavat kustantaa vain X-määrän tekstejä vuosittain eikä kaikkia voi valita.

Vaikka WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson vakuuttaa, että helmet löytyvät tuhansien käsikirjoitusten joukosta nopeasti silmäilemällä (Simola, Studio55 23.05.2013), uskallan väittää, että hylkäyksen saaneissa kirjoittajissa voi olla potentiaalisia lahjakkuuksia. Kuuluisampana esimerkkinä J.K. Rowling, jonka Harry Potter-kirjasarja keräsi paljon hylkäyksiä ennen menestystä, mutta myös menestyksen jälkeen hänen pseudonyyminsä Robert Galbraith sai murskahylkäyksiä (Flood, The Guardian 24.03.2015).

Kustantamoilla on valtaa. Kaksi kustannettua kirjaa kirjoittanut voi hakea Kirjailijaliiton jäsenyyttä – eli kustannettu kirjoittaja saa tituleerata itseään kirjailijaksi (Lähde: Kirjailijaliitto). Kustantamoiden listoilla olevat saavat kirjansa jokaiseen Suomen kolkkaan sekä voittavat useimmiten kaikki kirjallisuuspalkinnot. Kustannetut teokset yleensä arvostellaan ja ne saavat palstatilaa arvostetuissa sanomalehdissä. Lisäksi kustannetuista kirjoittajista tehdään paljon mm. henkilöhaastatteluja.

Eli kustannettu kirjoittaja tavoittaa kaikki.

Miksi minä tein omakustanteen?

Suurin syy siihen, että esikoiseni Henkäyksiä ilmestyi omakustanteena oli turhautuminen. Turhautuminen sekä valmiina olevaan tekstiin, että koko kustannussysteemiin. Kirjoittajana halusin päästä eteenpäin seuraavaan tekstiin, kehittyä ja haastaa itseni kirjoittajana sekä pohtia uusia näkökulmia ja tarinoita. Halusin jättää ensimmäinen teoksen vihdoin viiden vuoden jälkeen taakse ja edetä seuraavaan.

Tein ehkä vähän tyhmästi lähettäessäni käsikirjoitusta eteenpäin kustantamoille. Lähetin sen ainoastaan kaikkein suurimmille ja tunnetuimmille kustantamoille. Niille, jotka saavat muutenkin valtavasti käsikirjoituksia päivittäin ja joita harvemmin edes luetaan. En siis käynyt kaikkia kustantamoita systemaattisesti läpi, vaan lähetin käsikirjoituksen ehkä n. viidelle toimijalle.

Olisin voinut lähettää käsikirjoituksen muillekin, mutta en halunnut odottaa enää vuottakaan. En tiedä, mitä muut kustantajat olisivat käsikirjoituksestani sanoneet, se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Halusin kirjoittaa kirjan ihmisille, joten halusin heillä olevan edes pieni mahdollisuus löytää kirjoittamani sanat. Lisäksi huomasin samana keväänä Kalle Päätalo Instituutin järjestämän Möllärimestari-kilpailun omakustanteille ja päätin osallistua.

Omakustanteen tekeminen ja hyödyt

Omakustanteen tekeminen on nykyään Internetin aikakautena taloudellisesti lähes riskitöntä toimintaa, kun kirjoittajan ei tarvitse ostaa omaa kirjaansa satoja kappaleita ja varastoida niitä sitten olohuoneeseensa. Siksi minäkin uskalsin lähes varattomana opiskelijana lähteä sitä toteuttamaan. Mm. Amazon, BoD ja Type and Tell tarjoavat omakustantajalle kiinnostavia pakettiratkaisuja edullisesti.

Mitätön budjetti sekä ammattitaidon puute näkyvät tietysti oman esikoiseni lopputuloksessa. Kirjoittajaa auttaa, jos tuntee mielettömän graafisen suunnittelijan tai aloittelevan kustannustoimittajan.

Lukijat harvoin kirjaa lukiessaan miettivät kuinka paljon tunteja ja monien eri alojen ihmisten työpanoksia teksti vaatii tullakseen kirjaksi. Kustannetun kirjan parissa työskentelevät mm. kirjoittaja, kustannustoimittaja, kuvittaja, taittaja, tiedottaja, sekä markkinointi -ja myyntiyksikkö. Omakustantaja on all-in-one.

Omakustanne on kirjoittajan julkiset ensiaskeleet kirjoittajana: kirjoittaja tekee kaiken itse. Kun kirja on ulkona, kirjoittaja ei voi keskittyä 100% seuraavaan kirjaan, vaan hänen täytyy markkinoida, myydä ja tiedottaa kaikkeen kirjaansa liittyvästä itse.

Omakustanne merkitsee kuitenkin kirjoittajalle vapautta ja suurempia rojalteja kustannettuun kirjoittajaan verrattuna. Omakustantaja omistaa (pääsääntöisesti) itse käsikirjoituksensa oikeudet, kun kustannetun kirjoittajan teoksen oikeudet omistaa kustantaja. Omakustantaja saa itse päättää kirjansa hinnan – eli kuinka paljon hän yhdestä myydystä kirjasta ansaitsee.

Entä se markkinointi?

Kirjoittajan sisällä asuu harvemmin myyntitykki. Voin rehellisesti myöntää, että en ole juurikaan tehnyt markkinointi tai myymistä. Se ei ole itselleni luontaista eikä minulle ole siihen liittyvää tietotaitoa tai myyntimiehen motivaatiota. Myynnin ja markkinoinnin voi aina ulkoistaa, mutta lähes varattomana opiskelijana se ei ole ollut mahdollisuus.

Möllärimestari-kilpailun voittaminen on tuonut jonkin verran julkisuutta, mutta pysyttelen mieluummin varjoissa kuin paistattelen parrasvaloissa. Suurin markkinointisaavutukseni on kirjani saaminen pääkaupunkiseudun kirjastoihin, jossa sitä on lainattu ahkerasti tammikuusta 2016 asti, sekä Facebook-sivun perustaminen, jonka kautta olen tavoittanut lukijoita.

Summa summarum

Minä kuulun ihmistyyppinä ”aina kannattaa yrittää” -porukkaan. Siksi mielestäni omakustanteen tekeminen kannattaa ennemmin kuin käsikirjoituksen hautaaminen pöytälaatikkoon. Omakustanteen tekeminen on helppoa ja halpaa, siksi maltti on valttia editoinnin ja ulkoasun kanssa.

Ennakkoluulot ovat vahvoja, kun kuka vaan voi tehdä oman kirjan. Omakustanteen (edes palkitun) kirjoittaja ei saa kirjaansa suurimpiin kirjakauppoihin, pääse osalliseksi taiteelliseen työskentelyyn tarkoitettuihin apurahoihin tai oteta kirjoittajapiireissä tosissaan. Se ei silti tarkoita, että omakustannekirjan lukukokemus olisi jotenkin huonompi kuin kustannetun kirjan. Suomi ei ole vielä valmis omakustannekirjailijoille, mutta asenteita muutetaankin tekemällä.

 

Lähteet:

Diktaattori Oy [http://www.diktaattori.fi/kustantamo/]

Flood, A ’JK Rowling says she received ’loads’ of rejections before Harry Potter success’ in The Guardian 24.03.2015 [online] [http://www.theguardian.com/books/2015/mar/24/jk-rowling-tells-fans-twitter-loads-rejections-before-harry-potter-success]

Karila, J ’Haluatko kirjailijaksi? Älä lähetä käsikirjoitusta näin’ Helsingin Sanomat 20.06.2015 [online] [http://www.hs.fi/kulttuuri/a1434679771698]

Kirjailijaliitto [http://www.kirjailijaliitto.fi/liitto/jaseneksi/]

Self-publishing seminars [http://www.selfpublishingseminars.com/famousauthors.htm]

Simola, P ’Kustantamo: Harva teksti valitaan kirjaksi – Helmet kyllä löydetään’ Studio55 23.05.2013 [online] [http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/kustantamo–harva-teksti-valitaan-kirjaksi—helmet-kylla-loydetaan-/133308]

 

Hyödyllisiä linkkejä:

Amazon self-publishing

BoD (Books on Demand) 

Createspace

Möllärimestari-omakustannekilpailu (deadline huhtikuussa)

Type and Tell

Sivuraiteilla: Kusipäät menestyy aina

Näin pari päivää sitten Arnold Schwarzeneggeristä kertovan dokumentin Arnold on Rautaa (1977). Dokumentti sijoittuu vuoteen 1975, jolloin Schwarzenegger tavoitteli kuudetta perättäistä Mr. Olympia -titteliä kehonrakennuksessa.

Dokumentissa seurataan myös Schwarzeneggerin kahta suurinta kilpailijaa Lou Ferrignoa sekä Franco Columbua. Franco sattuu olemaan myös Schwarzeneggerin hyvä ystävä sekä treenikaveri. Lihaskimppu Lou on halunnut monta vuotta päihittää Schwarzeneggerin ja hän on valmentajaisänsä kanssa tehnyt monia uhrauksia, jotta hän pääsisi päämääräänsä.

Sanottakoon suoraan: en ole koskaan pitänyt Schwarzeneggeristä, mutta dokumentin katsomisen jälkeen olen todella vakuuttunut siitä, että hän on itserakas sekä mahtaileva kusipää.

Schwarzenegger on valmis manipuloimaan ja antamaan huonoja treenivinkkejä parhaalle ystävälleen, jotta tämä ei päihittäisi häntä kehonrakennuksessa. Hän ei arvosta lainkaan kilpakumppaneitaan vaan puhuu heille alentavaan sävyyn. Koko dokumentin ajan (85 minuuttia) toivoin Loun voittavan Schwarzeneggerin, sillä Lou oli kilpailussa altavastaaja, kurinalainen harjoittelija sekä mukavan oloinen kaveri.

Voin paljastaa, että Schwarzenegger vei voiton. Taas.

Sauhusin loppuillan poikakaverille siitä, että omahyväiset paskiaiset pääsevät aina pitkälle ja vievät pidemmän korren taitavilta, mutta ennen kaikkea mukavilta tyypeiltä. Kiltit ihmiset eivät pärjää. Pitää olla kusipää, että pärjää. Kuinka raivostuttavaa!?

Ajattelin asiaa uudelleen aamulla, tällä kertaa omasta näkökulmastani, kirjoittajan näkökulmasta.

Muistatteko vielä naisen nimeltä Henna Helmi Heinonen? Hän tuli julkisuuteen sillä, että hän halusi tulla kirjailijaksi. Tai oikeastaan ”kirjailija-tähdeksi”. Mietin tuolloin provosoivaa Imagen artikkelia ’Saako Henna Helmi Heinonen ryhtyä kirjailijaksi?’ (11/2010) lukiessani, että kirjailijuus vaatii nöyryyttä, taitoa, itsekuria ja kaikkia maailman hyveitä. Kirjailijuuden julistaminen ennen ensimmäisen kirjan valmistumista kuulosti korvaani ylimieliseltä ja itsekeskeiseltä. Artikkelin otsikointikin kysyi lukijalta lupaa; ’saako?’

Henna Helmi Heinonen on nykyään kustannettu kirjailija. Entäs minä? Valitsin sen vaikean tien hyveiden kanssa.

Kusipäisyydestä näyttää olevan pulaa, ainakin naismenestyjien keskuudessa. Alf Rehn peräänkuuluttaa Kauppalehden artikkelissa ’Työelämä kaipaa enemmän särmikkäitä naisia’ (Kauppalehti 27.1.2016), että ”Työelämä tarvitsee enemmän vittumaisia naisia.” Vittumaisia eli siis niitä kusipäitä.

En taida olla ainut, joka pohtii menestymisen eettisiä asioita, jos kerran kusipää-naisista on pulaa.

Poikakaveri tiivisti asian hyvään muotoon: ”Pitää ottaa se mikä sulle kuuluu. Kukaan ei tule antamaan sitä sulle.” Ei pidä olla liian kiltti ja vaatimaton, antaa jatkuvasti toisille tietä sen sijaan, että menisi itse ensin. Pitää olla sopivasti itsekäs ja käyttää kyynärpäitä, jos todella aikoo päästä pitkälle.

Hyvät lukijat, olkaamme siis sopivasti kusipäitä ja vittumaisia ämmiä, mutta älkäämme antako kusen nousta liikaa hattuun, niin kuin Schwarzeneggerillä.

 

Lähteet:

Arnold on Rautaa (1977) ohjannut George Butler ja Robert Fiore. Netflix.

Hiltunen, P ’Saako Henna Helmi Heinonen ryhtyä kirjailijaksi?’ (11/2010) Image. Lue lisää Heinosen alkutaipaleesta kohti kirjailijuutta

’Työelämä kaipaa enemmän särmikkäitä naisia’ (27.1.2016) KauppalehtiLue koko Kauppalehden artikkeli siitä, kuinka työelämä kaipaa naisiltakin kusipäisyyttä